tiistai 4. marraskuuta 2014

Taivas näytti synkältä tänään, kunnes tuli mokkapala!

Oon viime aikoina löytänyt itseni miettimästä kuolemaa. Tiedän, ihan kauhea aloitus. Kirjoitin lukiossa äidinkielen esseen ylioppilaskirjoituksissa valmiin otsikon alle, "Mihin tarvitsemme taivasta". Selitin kuinka taivasta tarvitaan sijoittamaan kuolleet lähimmäiset jonnekin, koska niin kylmä ja koruton ajatus siitä, että lähimmäisemme lakkaavat vain olemasta tuntuu liian lohduttomalta. Se on ollut tähän mennessä paras kirjoitus minkä olen koulussa kirjoittanut.

Kukaan ei tietenkään koskaan tule meille kertomaan, mitä oikeasti tapahtuu kun kuolemme. Haluan uskoa taivaaseen ja siihen, että tapaamme menehtyneet läheisemme vielä joskus. Takaraivossani on kuitenkin alkanut huutamaan, että palaamme takaisin siihen samaan asemaan ennen kuin olimme syntyneet, emme vain enää ole olemassa. Olemme olemassa toisten ihmisten muistoissa ja ajatuksissa. Se on yksi merkittävimmistä eroista minkä näen syntymän ja kuoleman välillä. Ennen syntymää olemme vain pilke isän ja äidin silmäkulmassa. Kun kuolemme, olemme aito muisto mielissä ja sydämissä. 

Levittelin eilen kaikessa rauhassa saunan jälkeen pitkästä aikaa itseruskettavaa ihooni. Sanoin Tuomakselle, että tänään on hemmotteluilta ja samalla odotin seuraavan päivän vapaapäivää. Olin saanut juuri ja juuri käteni rasvattua, kun Tuomas sanoo että Marthalla sattuu jalkaan! Säntäsin vessasta ulos ja näin Maatun makaamassa eteisen matolla jalat kipristellen vatsaan päin, eikä pysynyt pystyssä. Sillä samalla sekunnilla aloin hysteeriseksi, vaikka Tuomas koitti sanoa että pysy rauhallisena. Pue päälle. Soitan eläinlääkärille. Säntäilin ja itkin ympäriinsä (todella järkevä reaktio) ja soitin äidilleni, että nyt tarvitaan autoa! Tämä kaikki kesti n. minuutin ja yhtäkkiä Martha istuu tavalliseen tapaan sängyllä. Menin herkkukaapille testatakseni miten Martha reagoi, ja oli ihan tavallinen pomppiva itsensä. Soitimme kuitenkin päivystävälle eläinlääkärille varalta, ja hän kertoi chihuahuoilla olevan yleisiä verenkiertohäiriöt, mitkä voivat aiheuttaa tuollaista. Kohtaus voi jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi (toivottavasti), mutta jos toistuu niin pitää käydä tutkimuksissa. Ehkä ylireagoin (ehkä en), mutta sen minuutin aikana vilisi kyllä kaikki kauhuskenaariot päässä läpi. Minun jo hetken aikaa päällä ollut pelko siitä, että menetän rakkaimpiani ei ainakaan helpottanut tämän myötä. 

Minun piti nauttia tästä vapaapäivästä ja tehdä blogijuttuja, mutta olen ollut niin jälkijärkyttynyt ettei mistään oikein tullut mitään. Ajattelin jopa painautua kuoreeni ja jäädä mököttämään tähän kurjaan pelkotilaan, joka tuli oikeastaan jo vähän viime viikolla päälle kun Kerttulin kaulapanta petti ja koira oli päässyt karkuun. Siinäkään ei loppujen lopuksi tapahtunut mitään kauheaa, mutta jotenkin olen tosi herkillä. Tästä tapahtumasta johtuen tilasin oitis tytöille uudet kaulapannat ja ostin Kerttulille uuden hihnan. "Pientä" ylireagointia ilmassa ihan kaikin puolin, mutta jospa saisin iän myötä vähän lisää suhteellisuudentajua ja mahdollisesti rauhoittuisin myös välillä hengittämään. Martha ei tarvi lääkäriä, mutta hetken aikaa tänään kyllä tuntui että minä tarvin! :D Sitten päätin, että p*rkele nainen! Tee jotain kunnioitettavampaa kuin itke ja niistä räkää koiran turkkiin, jolla on kaikki ihan hyvin! Päätin olla hyvä (läski) vaimoke, ja leipasin pellillisen mokkapaloja!



Maattu tuli pyytämään josko hänellekin heruisi mokkapala!

 
Opettelen koko ajan käsittelemään tunteita mitä tulee vastaan huolehtiessa muista. Voin vain kuvitella millaista huolta äidit ja isit kantaa lapsistaan. Mutta mitäpä elämä olisi jos kaikki olisi aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Jos ei koskaan päästäisi ketään lähelleen tai ei antaisi itsensä kokea niin suurta rakkautta jotain kohtaan, että pelkkä menettämisen ajatteleminen tekee tuskallisen kipeää. Jos pitäisi valita tyhjä tunteettomuus tai tämä, että kaikki tunnetaan oikein pohjanmaan kautta, niin valitsen jälkimmäisen. 

Kieltämättä sekava postaus, mutta ehkä tämä oli juurikin sellainen kuin päiväni oli. Ei päivistä parhain, mutta yksi opettavaisimmista. Ei ne asiat vain murehtimalla muutu yhtään mihinkään. Pitää ryhtyä toimeen, ihan mihin tahansa! Mulle se oli tällä kertaa leipominen. :)

Mitä te teette vaikeina päivinä? 
 

19 kommenttia:

  1. voiei kuinka sykähdyttävä kirjoitus, ja kuitenkin kaunis ikävästä asiasta. Miekin uskon siihen, että joskus vielä ne kaikki läheiset jotka ovat lähteneet ennen minua matkaan, tapaan heidät vielä joskus. Mikä sen ihanempi ajatus, kun tietää että jonain päivänä vielä nähdään. Muistoissa kaikki elää ikuisesti! Se kertoo, että välität koiristasi, itku ei ole häpeällinen reaktio. Sinun koirasi, ovat sinun rakkaita vauvojasi, ja niistä on pidettävä huolta<3 ihana kun sait silti piristettyä itseäsi ja leivottua, kun alkujärkytyksestä selvitty niin on hyvä tehdä jotain itselle mieluista. Oot ajatuksissani ollu tästä asiasta, oot ihana!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihana <3 On ne kyllä niin rakkaita! On ihanaa että ymmärrät sen vaikka sulla ei koiria olekaan. Mutta onhan sulla pikku hirmuli <3

      Ihan varmasti me kaikki päästään vielä lähimmäisten joukkoon, jotka on jo poismenneitä <3

      Poista
  2. Voi ei, varmasti tuollainen säikäyttää tosi paljon! Koirat on mulle myös maailman tärkeimpiä joten ymmärrän hyvin mitä tuolla huolella tarkotat. Mutta onneksi ei ollut sitten mitään vakavaa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanoppa muuta! Nyt vain positiivisin mielin eteenpäin :)

      Poista
  3. Mä uskon siihen että kuolmen jälkeen nään uudelleen kaikki rakkaani jotka on jo lähtenyt täältä maan päältä pois. Se tieto helpottaa! Uskon sen paikan olevan taivas ♡ uskon Jumalaan ja sen takia kuolema ei pelota mua! Hyvin puhutteleva teksti ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että pystyt ajattelemaan niin kauniisti <3 kiitos <3

      Poista
  4. Ihan niinku Emiliakin, minäkin uskon Jumalaan ja taivaaseen, jossa näemme kaikki rakkaamme. Katsoin myös mielenkiintoisen dokkarin rajakokemuksista, joissa näyttäytyy monesti jo poisnukkuneita läheisiä. Itse tulkitsen nuo rajakokemukset niin, että ne osaltaan tukevat ajatusta kuoleman jälkeisestä elämästä. Mulla on itseasiassa tästä postaus luonnoksissa, voisin tekstistäsi inspiroituneena kokeilla, saanko valmiiksi ;D mutta tosi hyvä teksti, jes! :*

    Ja sitten koira-asiasta. Ymmärrän täysin, täällä on toinen tarkka hössöttäjä, joka myöskin jää murehtimaan koirien kanssa sattuneita vahinkoja jne. Mutta nyt vaan häntä pystyyn, toivottavasti oli väärä hälytys ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi tee!! Tuun ehdottomasti lukemaan sen!

      Sellaisia me koiramammat taidetaan olla ;) <3 Toivon todella ettei tule enää mitään vastaavanlaista. Oli niin pelottavaa! Mutta turha jäädä pelkäämään ja odottamaan että jos tulee. Elämässä on otettava vastaan se mitä tulee<3

      Poista
    2. Sanoppa muuta! Mulla meinaa olla vähän sitäkin, et ylitulkitsen noita ja pienikin oudompi käytös tai vääränlainen yskäisy laukaisee heti hirveen mietintäpaniikki kierteen, jonka jälkeen istun hädissäni googlettamassa koiran "oireita" :D mutta sellasta se on noiden kanssa, kun niille haluaa antaa kaikkensa ♥ ja niin hyvin sanottu tuo sun viimenen lause! ♥

      Poista
    3. Voi Maikki! Huvittavaa miten samanlainen olen tuon suhteen :D iteki ylireagoin kaikkea ja vähän väliä hädissäni :D

      Poista
  5. Tajuan kyllä oman chihun ansiosta niin hyvin tollasen huolen! Ja kuolema-asia on muuten aika samalla tavalla pyörinyt munkin mielessä viime aikoina. Tuntuu ku olisin itse voinut kirjoittaa tän jutun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä miten joskus kohtaa ajatukset toisen kanssa yksiin :) Sun pitää kirjoittaa! Haluaisin lukea<3

      Poista
  6. Olipa hyvä kirjoitus:) Kauheinta on oma avuttomuus tilanteissa, joissa joku oma rakas kärsii etkä oikein osaa tehdä mitään etkä voi tietää kuinka vakava tilanne on, varsinkin kun koirat ei puhu :( Rakastuin tohon otsikkoon:D Voisin niin kuvitella mun päivän paranevan palalla mokkakakkua! :D Vaikka yleensä otankin päiväunet jos oikein pahasti puristaa ja yleensä oon herätessäni jo paljon rauhallisempi ja kaikki ei yhtäkkiä kaadukkaan päälle..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Joo koirien kanssa on kyllä välillä melkoista arvuuttelua. Pitää vain oppia tulkitsemaan parhaansa mukaan. :) Joskus kyllä toivoisi että osaisi muutamalla sanalla vähän kertoa. :D

      Itsekin yritin kyseisenä päivänä unia, ajattelin sen rauhoittavan. Olin kuitenkin yhtä hysteerinen herätessä :D Siksi mokkapala! ;) Vähän kaloripitoisempi vaihtoehto, mutta menköön!

      Poista
  7. Hui ku blogitekstiä lukiessa pelkäsin, että jotain oikeasti onkin sattunut pahemmin, mutta onneksi selvisitte säikähdyksellä ja toivottavsti ei toistu :( Raukka, toinen on niin suloinen tuossa kuvassa!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi en halunnut säikäyttää!! Toivottavasti ei tosiaan toistu, oli sen verran pelottavaa. Mutta onneksi nyt voidaan hyvin <3

      Poista
  8. Voih :( Onneksi ei ollut mitään vakavampaa, ja tilanne selvisi noinkin pian! Herkullisen näköiset mokkapalat teit, pitäisi itsekin taas joku päivä väsätä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toistaiseksi meillä ainakin kaikki hyvin, pitää koputtaa puuta :) On tuosta kohtauksesta jo tovi, ja myöhemmin ollaan myös mietitty että saattoi johtua Maatun liian intohimoisesta saunomisesta, koska tuli melkein heti saunomisen jälkeen.

      Suosittelen kyllä leipasemaan, on ne niin hyviä!! :)

      Poista
  9. huh huh, tiedän sun säikähdyksen, kun joskus mun silloinen kissa sai epilepsia kohtauksen ja olin aivan varma, että se kuolee, kun ei tajunnut paniikissa yhtään mitä se oli .. Olin samalla tavalla hysteerinen soittaen äidilleni itkien asiasta .. :D
    Toivottavasti teidän pieni ei saisi enää tuommoisia, ei varmastikaan ole kiva katsoa, kun ei ole mitään tehtävissä :( nyt kävi tekeen mieli mokkapaloja nam ! :P

    VastaaPoista