torstai 13. huhtikuuta 2017

Yhden matkan päätös on toisen alku


Koska on vain muutamasta tunnista kiinni, että raskautta tulee täyteen 41 viikkoa, niin uskallan kirjoittaa tämän tekstin. En usko siihen, että ensisynnyttäjänä ehdin enää tämän keskiviikon puolella syöksysynnyttämään Touksua maailmaan, vaikka pieni osa jopa toivoisi sitä. Tällä hetkellä ei oikeastaan ole enää niinkään merkitystä sillä, miten Touksu tähän maailmaan tulee, kunhan tulee! Ajastan siis tämän postauksen huomiselle ihan kaiken varalta. Toistaiseksi olen siis edelleen yhdessä koossa. Huomaatteko kuinka minuunkin on tullut majailemaan se kuuluisa loppuraskauden malttamattomuus, että tulisi jo! 


Viimeinen viikko on ollut niiiiin pitkä! Jokainen päivä on kuin kokonainen kuukausi. Olen ollut kiukkuinen, itkuinen ja epätoivoinen vuoron perään. Olen kokeillut kaikenlaisia keinoja, miten synnytys lähtisi käyntiin, vaikken moisiin edes usko. Minulla ei vain ole enää muuta tekemistä. Olen murehtinut jo etukäteen, että kaikki ihanat pienimmät vaatteet jää varmasti käyttämättä, koska Touksu on jo niin iso. Enhän sitä varmuudella voi tietää, mutta kaikkea tällaista olen ehtinyt miettiä. Vaikka kuulostankin epätoivoiselta, niin olen myös pyrkinyt aktiivisesti antamaan aikaa tälle prosessille. Viimeistään ensi viikolla saadaan Touksu maailmaan. Se ei vain ole välttämättä sillä tavalla kuin olisin sen ajatellut ja toivonut käyvän. Olen keksinyt kauhukuvia päässäni synnytyksen käynnistyksestä, mutta olen kuitenkin päättänyt selvitä kaikesta tästä ja ottaa jokaisen kokemuksen rohkeana ja avosylin vastaan. Tämä ei ole se hetki minun elämässä, jossa heittäisin hanskat tiskiin. Aivan kuin siihen olisi edes mahdollisuus. Hoen välillä kuin mantraa itselleni, että en ole tämän tilanteen uhri vaan selviytyjä. Kasvan taas ihmisenä kilometrin jos toisenkin. 


Hyvin todennäköisesti tämä tulee olemaan nyt viimeinen Toukkatorstai. Aion jatkaa kuitenkin blogiin kirjoittelua näillä näkymin kerran viikossa, kunhan arki vauvan kanssa lähtee rullaamaan. Joka viikkoisen Toukkatorstain kirjoittaminen on ollut minulle mieleinen tapa purkaa ajatuksia tästä matkasta. Olen kiitollinen, että minulla on jossain ylhäällä nämä muistot, jotta voin aina palata niihin. Ajan saatossa moni asia unohtuu helposti. Kiitos teille, ketkä olette ollut seuraamassa tätä matkaa!

Ensi kerran kun nähdään, me ollaan jonkun pienen äiti ja isi! Niin jännittävää!

Pitäkää meille peukkuja,


2 kommenttia: