torstai 1. kesäkuuta 2017

Miltä nyt tuntuu?


Kirjoitin seuraavan tekstin 4.5. mutta se jäi julkaisematta, koska aikaa ja energiaa meni niin paljon toipumiseen ja uuden opetteluun. Nyt halusin tulla kuitenkin tekemään paluun blogin pariin, kun virallinen kuuden viikon toipumisaika on ohi ja elämä hieman tasoittunut. 

"Pidin tarkoituksellisesti vähän "lomaa" blogista tästä sattuneesta syystä kuin synnytys ja siitä toipuminen. Olin ladannut kaikki panokset ja ajatukset pelkkään synnytykseen ja ajattelin, että kun siitä selviän niin se on sitten selvitty. Järjellä tiesin, että siitähän se kaikki vasta alkaa, mutta ihminen nyt vain on mitä on, ja ennen synnytystä koin tärkeäksi selvitä vain synnytyksestä. En ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että se hetki kun vauva pusketaan ulos on vain pieni osa synnytyksestä selviämistä. Toipuminen siitä, että menetin kilon verta ja tikkejä on siellä missä niitä ei koskaan toivoisi olevan, onkin ollut ihan oma lukunsa. Toipuminen on vieläkin kesken, ja tulee varmasti olemaan vielä useamman viikon. 

Olin ennalta tiennyt myös siitä, miten suuren hormonaalisen myrskyn nainen käy läpi synnytyksen jälkeen. Tiesin kyllä, että se voi aiheuttaa itkuisuutta ja alavireisyyttä, mutta nyt kun ne omalle kohdalle kolahti niin on niissä ollut kyllä käsittelemistä. Se on erikoista miten sitä tiedostaa, että tämä nyt kuuluu asiaan, mutta silti hakkaa päätä seinään asian tiimoilta. Kiukuttaa kun itkettää. Itkettää kun kiukuttaa. Itkettää kun väsyttää. Itkettää kun vauva on ihana. Kiukuttaa kun ei voi vielä touhuta kauheasti. Ja sitten taas itkettää. Onneksi itkut ja alavireisyydet tulee aaltoina, ja suurimman osan päivästä olen ihan ok. Tiedostan aika hanakasti nyt omaa oloani ja olen asettanut kaikki kilvet, jotta raskauden jälkeinen masennus ei pääsisi pureutumaan minuun. Se on kuitenkin ehkä asettunut myös vähän minua vastaan, koska en anna kauheasti tilaa itselle tuntea mitä nyt vain automaattisesti tunnen. Ehkä pahinta mitä voin nyt tehdä itselleni on yrittää hallita tunteita. Tänään kun tämän asian tiedostin, päätin, että antaa kaikkien tunteiden tulvia vaan. Antaa tulla! Jospa ne siitä sitten myös lopulta vähenisi ja tasaantuisi. 

Sen lisäksi että itkettää, on mulla myös kauhea kiire jonnekin. En todellakaan tiedä minne! kauhea levottomuus nyt tottua äkkiä tähän uuteen arkeen ja saada tämä luistamaan. Kiire tervehtyä niin, että olisi voimia mennä pidemmille vaunulenkeille. Kiire kasvattaa Touksusta sen ikäinen, että hänen kanssa voisi mennä käymään vaikka ruokakaupassa. Jos nyt en äkkiä lopeta tätä hökäämistä pääni sisällä, ehtii Touksu kasvaa aikuiseksi ja sitten itketään sitä, että mihin tämä kaikki aika vain katosi. Lopu kiire lopu! 

Viimeisimpänä olen pistänyt merkille, että kärsin samasta syndroomasta kuin joulun jälkeen. Sille pitäisi oikeasti keksiä joku nimi! Odottamattomuuden syndrooma? Rakastan joulua yli kaiken, ja aina kun se on ohi iskee minuun haikeus siitä, että nyt ei ole joulua mitä odottaa ja fiilistellä. Kannoin Touksua masussa sen yhdeksän kuukautta ja todellakin odotin. Saatiin odotella kyllä niin hartaudella sen kymmenen päivää yli lasketun ajan, ja vihdoin kun ollaan saatu Touksu syliin ja odotus on ohi, iskee odottamattomuuden syndrooma. Mitäs tässä nyt odotellaan? On vaikea luopua siitä, että odottaa niin hartaasti jotain. Siihen menee aikaa tottua. 

Jos siis jotain tähän rakoon tarvittais niin malttia, armoa itseä kohtaan ja aikaa!"

Onneksi olin käynyt kirjoittamassa edeltävän tekstin silloin toukokuun alussa! Vaikka tästä tulee nyt maailman pisin postaus, haluan kertoa teille miltä minusta sitten nyt tuntuu. Tänä ihanana kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Kesästä ei ole tietoakaan, mutta heräsin tähän aamuun niin täynnä aurinkoa ja iloa sisälläni, että minulle on ihan sama vaikka taivaalta sataa lunta. Muutama päivä noiden aikaisempien mietteiden jälkeen huomasin, että tuli päivä kun masentuneisuuden ja alavireisyyden tunteet ei tullutkaan. Tuli seuraava, ja sitä seuraava päivä, ja alavireisyys pysyi poissa. En voi kuin ihmetellä hormoonien vaikutusta kehoon! Noista hetkistä ja tunteista olen jo nyt kulkenut pitkän matkan tähän päivään. Olen ollut nyt viime perjantaista saakka yksin kotona Touksun kanssa, kun Tuomas on ollut Helsingissä nuorten maanmittareiden konferenssissa. Olen saanut tämän viikon aikana varmuutta sille, että pärjätään vallan mainiosti myös keskenään silloin kun Tuomaksen pitää olla muualla kuin kotona. Minusta tuntuu niin hyvältä olla pärjäävä, rakastava ja huolehtiva äiti. Minun sisällä vallitsee ihan selittämätön rauha, mikä tuntuu ihan mahdottoman hyvältä. Tuntuu, että olen löytänyt ihan uudenlaisen Iinan. Olen joskus haaveillut olevani tietynlainen, ja tällä hetkellä oma unelmani itsestä tuntuu olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Olen rauhallinen, mutta tehokas. Saan paljon asioita aikaan, ja siitä hyvänä esimerkkinä meidän pyykkikori ei ole ollut koskaan noin tyhjä! Eipä uskoisi kun talossa on alati pissaava, kakkaava ja puklaava ihanuus. 

Kun Touksu oli vasta syntynyt, koin jonkinlaista kaipuuta siihen elämään mitä oli ennen Touksun syntymää. Nyt olen kuitenkin jo saanut hieman etäisyyttä siihen ja todennut, että elämäni on tällä hetkellä niin paljon rikkaampaa kuin silloin. Kun aikaisemmin saatoin kuluttaa koko päivän pyjamassa tekemättä yhtään mitään, olen oppinut nauttimaan siitä, että pian heräämisen jälkeen olen pukeissa ja laitettuna valmiina päivän askareisiin. Sellaisesta Iinasta osasin vain haaveilla ennen Touksua. Meille on muodostunut jo jonkinlaista aamupäivän rytmiä, mutta sen sijaan illat ja yöt on yhtä kysymysmerkkiä. Eiköhän nekin kuitenkin jossain vaiheessa selkiydy edes vähän. Toki olen valmistautunut myös siihen, että rytmit muotoutuu vielä monta monituista kertaa! 

Kun aiemmin puhuin ihan mahdottomasta kiireestä joka paikkaan, on kiire tuntunut loppuneen. Tällä hetkellä voisin jopa painaa vähän jarrua. Touksu kasvaa ja kehittyy niin hullua vauhtia, etten haluaisi ajan kuluvan ihan niin nopeaa. Olen kuitenkin onnellinen, kun osaan nauttia jokaisesta hymystä ja hetkestä minkä saan jakaa pienokaisen kanssa. Siitä kertonee ehkä se, kun tämän viikon lääkärintarkastuksessa Touksu teki isot pissakakat lattialle, ja minä vain totesin rauhallisen iloisesti Touksulle, että onneksi ei jäänyt noin isot kakat vatsaan painamaan. Minun kädet on täynnä työtä ja touhua tällä hetkellä, ja ihan rehellisesti voin sanoa, että nautin siitä täysin rinnoin! Jonkun mielestä saatan kuulostaa ärsyttävältä, kun hehkutan sitä miten ihanaa on olla äiti. Olen joskus todennut, että koirat on minun juttu. Äitiys tuntuu vähintäänkin yhtä hyvältä kuin koirien mammana oleminen. Sekin on kai sitten minun juttu! 

Tällä hetkellä tuntuu, että halkean kun minulla olisi niin paljon purettavaa tänne blogin puolelle. Päätän tämän jäätävän pitkän superpostauksen kuitenkin tähän, ja palaan asiaan taas viikon kuluttua. Pyrin siis päivittämään blogin tästä eteenpäin taas kerran viikossa. 

Kuulemisiin!


1 kommentti:

  1. Jos maailma ei saisi olla silloin täysin vaaleanpunaista tai vaaleansinistä, kun pitää omaa lasta sylissään ensi kuukausina, niin milloin sitten? Jos ei saisi tuntea kaikkia tunteita yhtä aikaa juuri silloin, kun tapaa ensimmäistä kertaa omaa lastaan, niin milloin sitten? Täysin ovat oikeutettuja ja "normaaleja" nuo sinun tunteesi ja mikä parasta, opit Touksusta koko ajan enemmän, mutta opit myös itsestäsi, sillä vaikka perheeseen on tullut uusi ihminen, olet myös sinä saanut uuden merkityksen. Mutta nauti nyt niin paljon, kuin vain osaat; nauti joka kakasta, joka ei jää painamaan, nauti joka hymystä, minkä aamulla saat ja nauti jokaisesta uudesta asiasta, mitä Touksu oppii, sillä ne ovat niitä asioita, mitä sinä olet odottanut. <3 Ihanaa kesää sinulle, Toukalle, Tuomakselle ja karvatyttösille! :)

    VastaaPoista