Me tehtiin viime huhti-toukokuussa noin kolmen viikon reissu Uuteen-Seelantiin ja Fidzille. Aloitan tällä postauksella postaussarjan vastapainoksi kaikelle vauvahömpälle, missä jaan kuvia, kokemuksia ja muistoja kyseiseltä reissulta. Blogin ajoittaisen hiljaisuuden vuoksi minulla on purkamatta ihan mahdoton määrä valokuvia, jotka haluan ehdottomasti tuoda tänne. Nämäkin kuvat tuo niin paljon sellaisia muistoja, fiiliksiä ja tunteita kyseiseltä reissulta mieleen, että ilman näitä kuvia ne luultavasti unohtuisi ajan kuluessa.
Matkamme alkoi parin päivän visiitillä Aucklandiin. Ennen reissuun lähtöä olin ollut jo monta kuukautta tosi jännittynyt ja itkuinen, koska tällainen reissu oli todellakin minulle henkilökohtainen hyppy tuntemattomaan, ja omien mukavuusrajojen venytystä. Olen aina ollut sellainen kotihiiri, joka nauttii omasta rauhasta koirat kainalosta, ja koirien jättäminen niinkin pitkäksi aikaa hoitoon oli yksi itkun aihe. Aucklandiin päästyä olin kuitenkin selvinnyt jo monesta jännitysmomentista, kuten pitkistä lennoista, aikaerosta ja yleisesti siitä, etten ollut levahtanut laakereilleni ja kieltäytynyt hyppäämästä ekalle lennolle. Tuomas ei voinut kuin nauraa, kun tämä lentopelkoinen yritti laskea, kuinka monta potentiaalista sekuntia meidän lentojen aikana oli erilaisille katastrofeille.
Auckland oli loistava ensimmäinen pysäkki, sillä shoppailu ja kaupungin kotoisa tunnelma sai luotua minuun uskoa, että kaikki tulee menemään koko reissun ajan hyvin. Enhän tässä vaiheessa voinut enää perääntyäkään. En tiedä miksi, mutta minun henkilökohtaista koti-ikävää helpotti ajatus siitä, että kun me seikkaillaan, niin kotona tuskin tapahtuu sillä kellonlyömällä mitään erikoista, koska siellä nukutaan. En koko reissun aikana osannut, enkä halunnutkaan hypätä täysin reissussa vallinneeseen aikavyöhykkeeseen, koska jollain oudolla tavalla oli hauska elää niin, kuin koko ajan olisi mikä tahansa vuorokauden aika. Vaikea selittää miten ajattelin, mutta se tuntui jotenkin hyvältä kun oli niin kaukana kotoa. Huomaatteko kuinka olen oikein syntynyt seikkailunhaluiseksi matkailijaksi?
Tein Aucklandissa koko matkan "suurimmat" shoppailut, vaikka se ei ehkä ollutkaan tarkoitus. Vasta jälkikäteen tajusin tehneeni viisaasti, sillä seuraavat kohteet ei ollut mitään shoppailuparatiiseja. Ihastuin erityisesti liikkeeseen nimeltä Typo, mistä olisin voinut raahata puoli kauppaa kotiin. Hyllyt notkui ihania sisustusjuttuja ja erilaista tilpehööriä. Kaupungissa oli hyvin kattavasti erilaisia shoppailumahdollisuuksia, mutta opiskelijan matkabudjetti oli rajallinen. Olin kuitenkin haaveillut jo pitkään Pandoran käsikorusta, mihin pystyn sitten tulevaisuudessakin keräämään jokaiselta reissulta matkamuiston mukaan. Uudesta-Seelannista muistoksi jäi sen maan kansallislintu kiivi. Myöhemmin koru sai täydennystä myös Fidziltä.
Kuvassa ehkäpä yksi mielenkiintoisimmista kaupoista, missä olen koskaan käynyt. Tuolla oli valikoimassa mitä ihanimpia oloasuja ja pyjamia, joista olisin halunnut ehdottomasti kotiuttaa jonkun. Niin söpössä kaupassa oli vain yksi valtava ongelma. Se oli nimittäin parfymoitu ihan tukkoon jotain tosi makeaa hajustetta, jonka tarkoitus oli ilmeisesti täyttää vaaleanpunainen elämys myös sieraimiin saakka. Tällaiselle hajuherkälle, migreeniselle ihmiselle haju oli kuitenkin niin järkyttävä, etten kyennyt olemaan kaupassa kuin todetakseni, että kaikkea ihanaa olisi, mutten mitenkään voinut jäädä tekemään minkäänlaista ostopäätöstä. Täytyy kyllä sanoa, että nyt ei ollut kauppiaalla pelisilmää! Asiakkaat savustetaan ulos pikimmiten. Nyt kun vielä jälkikäteenkin mietin sitä katkua, menee kylmät väreet selkää pitkin. Hyh!
Aucklandista jäi mieleen suurkaupungin syke, upeat puistomaisemat ja hauska ääni kun valot näytti vihreää jalankulkijoille. Aivan kuin se kone olisi aivastanut kun sai ylittää tien. Miten tällainenkin pieni asia voi jäädä mieleen? Aucklandissa opettelimme koko matkaseurue kulkemaan vasemmalla puolen tietä sen jälkeen, kun olimme useampaan kertaan oltu törmäyskurssilla paikallisten kanssa.
Ehdimme oikeastaan ainoastaan raapaista Aucklandin pintaa ennen kuin matkamme jatkui Fidzille. Kaupunki oli kuitenkin sellainen, missä saisi varmasti kulutettua aikaa myös pidempään. Ehkä joku päivä Tuomas saa minut vielä raahattua noin pitkille lennoille, ja tehdään uusintavisiitti Aucklandiin. Eihän sitä koskaan tiedä! Joskus luulin etten tykkää vuohenjuustosta, ja nykyään en muuta teekään kuin himoitsen sitä. Mieli voi siis muuttua, ja minustakin saattaa kehkeytyä oikea matkailija.
Ehkä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti