torstai 29. joulukuuta 2016

Toukkatorstai: meidän pieni tinapallero


Tänään alkoi 27. raskausviikko, ja mitään uutta oiretta ei ole ilmestynyt tällä viikolla. Samat vanhat alhaiset hemoglobiinit ja heikotukset kuin ennenkin. Olen kuitenkin oppinut vähän ennakoimaan, ja kun jouluaaton kappelissa tuttu kuumuus kiri pintaan, kömysin kesken virren tuulettumaan ulos ja pahimmalta lattialla makoilulta säästyttiin. Koska en jaksa veisata samaa virttä, voidaan tämä toukkatorstai pyhittää huuhaalle. Sain viime uutena vuotena valaessa tinaa mielestäni selkeän sikiön. Tuomas aina sanoo, että ylitulkitsen vain kaikkea, mutta kyllä tuo edelleen muistuttaa minusta sikiötä. Jokainen tulkitsee tietenkin kaikkea haluamallaan tavalla, ja voin kyllä myöntää että pieni ihmisen alku oli jo silloin toiveissa. En silti pääse yli ja ympäri siitä, että tuo pieni tinapallero on kuin meidän pieni Toukka! 


Olen halunnut ikuistaa myös tänne blogin puolelle erikoisen kohtaamisen alkuraskaudessa. Olin neljännellä kuulla raskaana, ja mielestäni vatsani ei ollut silloin kuin vasta ihan pieni kumpu. Olin lisäksi pukeutunut löysähköön neuleeseen, josta vatsani ei mielestäni erottunut juurikaan normaalista. Olin sunnuntain työvuorossa, ja asiakkaakseni tuli ulkomaalainen nainen. Tovin kyseltyä vaatteista hän havahtui ja huokaisi kyynel silmässä anteeksi, ja painoi kätensä minun vatsaa vasten. Tilanne oli erittäin hämmentävä, sillä en todellakaan ajatellut kenenkään näkevän, että olen raskaana. Ehdin jo hetken miettiä, että ymmärretäänkö me tilanne samalla tavalla, vai luuleeko hän hivelevänsä pizzaa mahassani. Hän ehti kuitenkin hyvin pian kysyä, kuinka pitkällä raskauteni on. Ymmärsin sillä hetkellä, kuinka universaalisen ihmeellinen asia uusi elämä on, kasvoi se sitten kenen tahansa sisällä. Siinä me jaettiin tuntemattoman ihmisen kanssa hetki, missä minä koin liikuttavaa hämmennystä, ja hän liikutusta. Hän myös sanoi kumpaa sukupuolta vauva on, ja sen lopullinen totuus selviää sitten kun vauva syntyy. Erikoinen kohtaaminen! Joissakin hetkissä ja tapahtumissa on kuitenkin ihan erityistä taikaa. Vaikka voisin ajatella nykyään olevani paljon realistisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten, olen halunnut säilyttää uskon siihen, ettei kaikkea elämässä tapahtuvaa tarvitse selittää järjellä. Ei sikiön muotoista tinaa tai ikimuistoista kohtaamista. 

En tiedä uskallanko valaa tänä vuonna tinaa. Jos löydän sieltä uuden sikiön, saan luultavasti paskahalvauksen. Viime yönä näin unta, ettei vatsassani ollut vain yksi sikiö, vaan kolme. Niitä siinä sitten puskin pihalle peräjälkeen. Ai niin! Ehdin jo alussa vähän huijata. Eilen tunsin nimittäin ensimmäistä kertaa ensimmäiset harjoitussupistukset. Jotain uutta siis myös kuluneeseen viikkoon!

Nyt kiidän vielä jatkamaan monopolia! Palataan asian ääreen ensi vuonna! Ehkä jännittävämpänä vuonna meidän elämässä! 


torstai 22. joulukuuta 2016

Toukkatorstai: zumbaa ja juhlaa!


Tänään tuli täyteen 25. raskausviikko, ja raskaus on ollut kuluneella viikolla suhteellisen vähän mielessä. Kaikki ajatukset on keskitetty tulevaan jouluun ja sitä kautta ruokaan ja muutamiin lahjoihin. Heikotuksilta ja pyörrytyksiltä on tällä viikolla vältytty, ja rautalisä on tullut mukaan kuvioihin. Rakas ystäväni yökötys on tullut taas kylään, enkä ole kovin vakuuttunut, että se olisi enää lähtemässä minnekään ennen kuin vauva syntyy. En ole kuitenkaan antanut sillekään liikaa ajatuksia, vaan yökkinyt menemään silloin kun oikein pahalta tuntuu. En olisi ikinä uskonut, että yökkimisestä tulisi minulle näin normaali juttu. Eihän se missään nimessä kivaa ole, mutta kun on kokenut alun pahoinvoinnin, niin mikään ei oikeasti enää tunnu hätkäyttävän. Sekin toki auttaa asiaan, kun tiedän mistä yökkiminen johtuu, ja olen tästä siunatusta tilasta vain niin onnellinen että voin kuitata moiset huolettomasti. Loppuu kun loppuu! Viimeistään huhtikuussa. 

Vauva on vetänyt sellaista zumbaa vatsassa heti kun laitan makuulle, etten tiedä tanssiiko hän sambaa vai jivea. Melkoinen touhuaja siellä taitaa kuitenkin asustaa. Koko maha tärisee ja pomppii kun on kovimmat meiningit päällä. Hauskaa on myös se, että kun vauva alkaa liikkua ja painan sormella vatsaa, niin sieltä vastataan tujulla potkulla takaisin. Säikähdän sitä edelleen joka kerta. Joskus potkut on ollut myös töissä ollessa niin voimakkaita, että säpsähdän säikähdyksestä. Minulla on selvästi vielä totuteltavaa, että sisälläni kasvaa omat liikkeet omaava yksilö. 

Joulun lisäksi meillä on täällä suuren juhlan tuntua, kun rakas Kerttulimme täytti tänään neljä hienoa vuotta! Tuo pieni oman elämänsä supersankari on onnistunut valloittamaan meidän sydämet, mutta myös niin monen muun. Syntymäpäiviä juhlistettiin herkkulautasella kera syntymäpäivälaulun. Neuvolassa kysyttiin aikaisemmin, että aiotaanko luopua meidän kahdesta koirasta ja kissasta kun vauva syntyy. Tai edes yhdestä niistä. Ihan hullu kysymys! Lemmikit on meille niin rakkaita perheenjäseniä, että sivuutan kysymyksen täysin. Meidän perhe ei olisi kokonainen ilman Marthaa, Kerttulia ja Iinestä! Toivotaan, että kaikki menee hyvin sittenkin kun vauva syntyy, vaikka tiedetään jo valmiiksi, ettei Martha tule arvostamaan aluksi uutta tulokasta. Kaikkien on vain sopeuduttava uuteen tilanteeseen ja perheenjäseneen. 

Nyt kömmin Tuomaksen viereen tiukasti nukkumaan, koska vietetään vielä tämä joulu eri paikkakunnilla. Tulevat joulut rakennetaan sitten pienen perheen kesken joulumuistoja. Aika ihanaa! 


torstai 15. joulukuuta 2016

Toukkatorstai: viimeinen kolmannes!


Wihii! Tänään siirryttiin raskauden viimeiselle kolmannekselle samalla kun startattiin 25. raskausviikko. Hurjaa! Tulin lomalle blogin pariin, koska olen kirjoittanut koko päivän esseetä yöpuku päällä meidän uudessa sängyssä. Kyllä, sänky ja lipasto tuli tämän viikon maanantaina. Onneksi Ikea tuli ihan oma-aloitteisesti vastaan ja korvasi meille koko kuljetusmaksun summan viivästymisen ja siitä aiheutuneen harmin takia. Sillä rahalla mikä saatiin takaisin, saadaan hankittua myös Toukalle sänky ja jotain muutakin. Eli sen suhteen loppu hyvin kaikki hyvin! Koti tuntuu niin ihanalta ja entistäkin rakkaammalta kun saatiin tänne jo kauan kaivatut kalusteet. Ollaan hämmästelty sitä, miten onnekkaita ollaan ihan vain jo pelkästään siksi, että meillä on ihana koti ja niin hyvä sänky! Pakko tietenkin mainita siitä, kuinka onnekkaita ollaan myös tästä vatsassa kasvavasta touhottajasta.



Toukka on joinakin päivinä todella touhukkaalla päällä. Eilen sain ensimmäistä kertaa sellaisia iskuja kylkiluihin, että säpsähdin säikähdyksestä ja pari kyyneltäkin saattoi tirahtaa silmäkulmaan. En ole varma olinko liikuttunut vai tuliko kyyneleet silkasta epämukavuudesta. On ylitsevuotavan ihanaa tuntea toisen liikkeet, mutta eilen kyllä toivoin, että hän pyörähtäisi johonkin toiseen asentoon eläköimään. On ihmeellistä, kun toinen ihminen aivan kuin tunkisi pikkuisia varpaita kylkiluiden alle. Ihanaa, mutta niin epämukavaa. Joka tapauksessa olen onnellinen jokaisesta iskusta minkä saan, sillä se kertoo siitä, että kohdussa on elämää. 



Meillä oli viime maanantaina neuvola, ja sain taas yhden ruksin lisää paikkatietoihin, minne olen meinannut pökertyä. Alan jo toistaa itseäni viikko toisen perään, kun meinaan kupsahtaa milloin minnekin. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa kerran viikossa esimerkiksi pyörtymisperjantaita, missä käytäisiin läpi paikat, minne milläkin viikolla olen meinannut pyörtyä. Ihme kyllä en ole toistaiseksi pyörtynyt, vaikka vintti on niin sanotusti pimentynyt monta kertaa. Saatan kirjoittaa kevyellä otteella näistä minun heikotuskohtauksista, mutta tapahtumahetkellä ne on kaikkea muuta kuin huvittavia tai mukavia. Saan lähinnä vain huvitusta siitä, että näen itseni niissä tilanteissa dramaattisena raskaana olevana naisena, vaikka en missään nimessä hae sillä mitään huomiota. Se nyt vain sattuu olemaan huomiota herättävää kun makaa milloin missäkin jalat katossa usein myös vähäpukeisena, koska ennen sitä puskee hirveä hiki! Onneksi tämä viimeisin heikotus tapahtui juurikin neuvolassa, missä oltiin monet kerrat juteltu niistä. Lääkäri ole lähellä, ja minut passitettiin jälleen verikokeisiin. Siellä selvisikin, että yksi syy yhtäkkisille heikotuksille on luultavasti alentunut hemoglobiini. Lääkkeeksi määrättiin rautalisä, paljon lepoa ja hyvin syömistä. Erityisesti pidän näistä kahdesta jälkimmäisestä. Varsinkin näin joulun alla, vaikka en suurimpia herkkujani saakaan tänä vuonna joulupöydästä ahmia. Ensi jouluna syön mätiä ja suolalohta tämänkin joulun edestä, tai vaihtoehtoisesti rakennan oman joulupöydän kunhan pienokainen on saapunut. Selvää on kuitenkin se, etten yhtäkään mätipalleroa vaihtaisi meidän pieneen palleroon, joten koitan olla tirauttamatta liian monta katkeraa kyyneltä jouluaattona. 


Olipa kiva käydä rustaamassa esseen lomassa tekstiä, missä minun ei tarvitse lainata kenenkään muun tekstiä. En voi kehua olleeni kovinkaan reipas tänä syksynä koulutehtävien teossa, ja tällä hetkellä todellakin ymmärrän miksi. Koen niin käsittämättömän suurta stressiä ja raivoa yhdestä esseen kirjoittamisesta, että tunnen miten tukka on irronnut päästä silkasta tuskanhiestä. Olen ihan varma, ettei esseen kirjoittaminen todellakaan aina ole ollut näin vaikeaa. Olen sataprosenttisen varma myös siitä, että aivot todellakin pehmenee raskauden aikana. Sen verran olen tässä päivän mittaan tuijotellut pelkästään seiniä tietäen, ettei päässäni liiku yhden yhtä ajatusta työhyvinvoinnista. Sen voimalla jaksan kuitenkin pusertaa esseen loppuun, koska saan tämän jälkeen heittää aivot takaisin narikkaan ja päästää jouluilon valloilleen. Huomenna suunnataan sen kunniaksi Antti Tuiskun keikalle. Pitäkää peukkuja, etten meinaa pökertyä sinne, vaikka toisaalta olisihan se sekin elämys. 

Ohessa kuukauden masukuvat! Kerrankin mulla on ihan oikea joulumassu! 


torstai 8. joulukuuta 2016

Toukkatorstai: hyvästi sänky!


Mulla oli vakaa aikomus pohtia tänään sitä, pitääkö tulevan äidin olla lapsirakas, mutta tässä on tapahtunut useampi mieltä hiillostavampi asia, että taidetaan jättää tuo aihe toiseen kertaan. Tai ehkä jätetään kokonaan pohtimatta. Katsotaan mitä aika tuo tullessaan. Ensimmäistä kertaa teki suoraan sanottuna mieli tehdä oharit ja tunkea itseni tiukasti peiton alle sänkyyn. Ai niin paitsi ettei meillä ole sänkyä! Enkä muutenkaan aio tehdä oharia ja jättää päivittämättä toukkatorstaita, joten älkää huoliko. 

Täällä siis päivittelee neiti raivohullu, jolle on taas viikon mittaan sattunut yhtä jos toista. Lähdin viime perjantaina neljän tunnin yöunilla junalla Tampereelle. Kantamuksina oli vedettävä laukku, kaksi chihuahuaa, koirien koppa, käsilaukku ja eväslaukku. Nykyään myös yhdeksi kantamukseksi voisi lisätä Toukan. Edellisenä yönä oli tuprutellut tiet täyteen lunta, ja jokainen meistä tietää kuinka hyvin vedettävät laukut kulkee auraamattomalla tiellä. Niin, kun ei kulje niin ei kulje! Olin jo ennen kuin olin ehtinyt poistua meidän pihalta ihan varma, että homma tulisi olemaan kusinen. Taksin tilaaminen kävi mielessä, mutta koska taksit noin lyhyitä matkoja on heikkoja (tai raskaana olevia) varten, niin päätin vain pinnistää jokaisen voiman itsestäni ja tampata töppöstä toisen eteen. Pääsin kuin pääsinkin juna-asemalle miljoonan kirosanan saattelemana, ja ilokseni huomasin meidän vaunun sähköjen olevan poikki. Pääsin kyllä junan sisään, mutta en päässyt irralla olevaan eläinvaunuun. Koko urakan päätteeksi siis pönötin vielä pitkän aikaa junan käytävällä täysissä tamineissa ja kirosin lisää. Sähköt palautui ja pääsin vaunuuni. Junan lähdettyä liikkeelle huomasin vain jo tutuksi tulleen efektin, missä sykkeeni ei rauhoitu ollenkaan. Aloin myös hikoilla, joten jouduin riisumaan itseni pelkkään toppiin, kunnes huomasin myöskin jo tutuksi tulleen tunteen, että nyt lähtee taju. Sain kontattua junan lattiaa pitkin nuoren tytön luokse, jolle vinkkasin josko hän voisi katsoa vähän minun perään. Siinä vaiheessa makasin jo junan lattialla jalat katossa ihan pökkyrässä. Kehoitin häntä hakemaan konnarin apuun. Tilanne näytti ulkopuoliselta varmasti hurjalta, mutta yritin vakuutella etten tarvitse ambulanssia. Ainoa asia mitä halusin oli päästä vain perille Tampereelle. Onneksi oloni alkoi pikkuhiljaa parantua, ja sain vakuutettua, ettei matkani tarvitse tyssätä. Nyt kuitenkin vihdoin tajuan, että kunnon yöunet ovat ehdottoman tärkeät, eikä minulla ole enää mitään asiaa rehkiä ja riuhtoa menemään entiseen tapaan. 

Mainitsin muutama viikko sitten äitiystoppatakin tarpeesta, ja jo kauan kauhulla odotettu asia on tapahtunut. Minulle ei mahdu enää takki kiinni. En myöskään ole löytänyt sopivaa takkia, kunnes nöyrryin ja tilasin äitiystakin. Pitäkää peukkuja, että se tulisi huomenna ja olisi sopiva! Kyllästyin elättelemään toiveita, että löytäisin sopivan takin normaaleista tarjolla olevista naisten takeista. Olen alkanut kärsiä nyt jokaöisistä selkäkivuista, ja neuvolaan soitettua sain arvauksen iskiaksesta, minkä itsekin olin jo itselleni "diagnosoinut". No, siitä ei sen enempää, mutta kipeää tekee. Minun kävelytyyli on siis tällä hetkellä pingviini, eli vaappuvana mennään eteenpäin. Voitte vain kuvitella miltä näytän kun käytän koiria ulkona. Takki rehottaa auki ja vaapun menemään hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Minä kun en luovuta! Tämä on edelleen pientä sen alun pahoinvoinnin jälkeen. Saa nähdä tuntuuko synnyttäminenkin yhdeltä aivastukselta verrattuna pahoinvointeihin. Tuskin, valitettavasti! 

Nyt voidaan palata siihen, miksi olisin halunnut kaivautua vain peiton alle tänään. Tilattiin Tampereen reissulta kotiinkuljetuksella Ikeasta sänky ja lipasto. Maksettiin huomattava summa siitä, että saadaan ne kotiin sisälle kannettuna juurikin tänä päivänä. Kuljetuksen olisi pitänyt tulla klo 16 mennessä, mutta puoli neljän aikoihin aloin soitella Ikean asiakaspalveluun, kun ei kuulunut mitään. Sain tiedon, että lähetys ei tule tänään perille. Olisin toivonut kuljetusfirmalta jotain soittoa asiasta, varsinkin kun kuljetus oli sovittu nimenomaan tälle päivälle. Hauskan tästä episodista tekee se, että meillähän ei ole nyt sänkyä! Olin huolehtinut asiat niin, että tänne asuntoon mahtuu uusi sänky ja lipasto, eli hankkiutunut edellisistä eroon. Sänky lähti uuteen kotiin sopivasti juuri ennen kuin sain tämän tiedon, ettei meille ole mitään sänkyä tänään tulossa. Tähän tilaan asiallinen sänky olisi tullut enemmän kuin tarpeeseen, koska selkä paukkuu jo muutenkin. Tänä yönä tyydytään kuitenkin nukkumaan patjalla. Minun ongelmat on kuitenkin varsin pieniä, mutta kyllähän se pistää kiukuttumaan ja pahasti hormonihuuruissa, kun niin kauan ja hartaasti odotettu sänky ei tullutkaan silloin kun piti. No, käännetään eduksi ja kuvitellaan olevamme reissussa omassa kodissamme. Tehdään vaikka iltapalapicnik meidän makuuhuoneen lattialle. 

Kuvan kautta jätetään hyvästit meidän sängylle! No ei sentään. Otin ennen kuvat, jotta voin sitten tuoda esille, mitä makuuhuoneellemme tapahtuu kun vauva on tulossa taloon. Se on huone mikä tulee muuttumaan eniten. 

Nyt kuitenkin rinta rottingilla viimeistä toisen kolmanneksen viikkoa kohti! Pitäkää peukkuja, että saadaan huomenna meidän sänky! 


torstai 1. joulukuuta 2016

Toukkatorstai: tunteita mistä ei puhuta


Tänään alkoi 23. raskausviikko. Meillä oli tällä viikolla rakenneultra, missä todettiin kaiken näyttävän juuri siltä miltä kuuluukin. Kaikki oli siis tosi hyvin enkä voisi olla asiasta onnellisempi. Pieni maiskutteli suuta niin isosti auki ja kiinni, että sai meidät kaikki kolme huoneessa olijaa naureskelemaan. Hän oli jo selkeästi ihan meidän vauva. Sellainen pieni höpöttelijä, joka suun rakennetta tarkastellessa aukaisi suunsa niin auki, että mietin onko hänellä lainkaan leukaluita. Ultraajaa paettiin nyrkit nykkyrällä ja viuhuttiin menemään kovaa kyytiä. Koska jollain saattaa herätä kysymys Toukan sukupuolesta, niin vastauksena siihen on, että Toukka on syntymäänsä saakka Toukka, eikä tuoda sukupuolta sen suuremmin esille. Haluan vastaanottaa maailmaan persoonan, en niinkään jomman kumman sukupuolen edustajaa. 

Kyseinen ultra oli viimeinen ultra koko raskauden aikana, mikä tuntuu kyllä tosi hurjalta. Seuraavaksi vieraillaankin sairaalassa kun mennään synnyttämään, ellei jotain ilmene ennen sitä. Taidetaan me kuitenkin käydä jossain kohtaa tutustumassa synnytysosastoon. Rakenneultra herätti minussa paljon enemmän tunteita kuin olisin koskaan voinut osata odottaa. Päivä jona meillä oli ultra tuntui lähes samalta kuin päivä jolloin sain tietää olevani raskaana. Aivan kuin olisin uudestaan saanut kuulla, että olen raskaana. Hän oli jo niin paljon enemmän ihminen kuin ensimmäisessä ultrassa. Mitä! Tuleeko meille ihan oikeasti vauva?! En tiedä olenko jotenkin hullu kun yhtäkkiä heräsin siihen asiaan uudestaan. Olen kuitenkin jo yli puolen välin raskaana ja nyt muka tajuan, että olen oikeasti raskaana. Ehkä minuun vain kolahti niin kovaa, kun ultraaja sanoi lähtiessä että tulet sitten seuraavaksi synnyttämään. Anteeksi mitä? Pitääkö tämä täältä myös synnyttää! Olenhan minä tiennyt kaikki realiteetit, mutta miksi ne nyt niin kolahti ja kovaa tajuntaan. 

Olen aina tykännyt katsella kaikenlaisia äitiyteen liittyviä ohjelmia. Äitiys on minusta niin kiehtova asia. Olen kuullut kyllä monenlaisia mietteitä tulevien äitien suusta, mutta silti olen yllättynyt kun ne osuu omalle kohdalle. Niiden kaikkien miljoonien tunteiden keskellä mitä rakenneultra herätti minussa olen alkanut miettiä, että osaanko olla äiti ja rakastaa omaa lastani. Järki tietää, että tulen rakastamaan lastani niin paljon, että en osaa sitä vielä edes käsittää. Tunnen samanlaista syyllisyyttä kuin alkuraskaudessa, kun mieleen juolahti kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia huonovointisena. Olen kuitenkin aika varma, että jokainen tunne mitä tunnen on ihan normaali. Samaan aikaan tunnen jo nyt kiintymystä ja rakkautta meidän pientä kohtaan. Tätäkö se äidiksi kasvaminen nyt on? Ristiriitaisia tunteita ja huolta. 

Ehkä hassuinta on ollut se, että olen palannut ajassa taaksepäin siihen kun olin hankkimassa Marthaa. En vertaa tässä nyt ihmisvauvaa koiranpentuun, mutta tunnistan jotain samoja tunteita nyt kuin ennen Maatun saapumista. Muistan kun olin ennen Maatun saapumista huolesta soikeana, että onko Maatulla yhtä kierot silmät kuin joillakin chihuilla. Kuulostaa nyt ihan naurettavalta! Muistan vieläkin kuinka aitoa se huoli oli silloin. Sitten kun näin Maatun ekan kerran, olisin varmasti rakastunut korviani myöten vaikka Martha olisi ollut hännätön, korvaton ja kierosilmäinen koira. Olen ihan tosissani! Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Jos rakastuin koiraan niin korviani myöten sekunnissa, niin tarviiko edes miettiä mitä tulen tuntemaan kun lapsemme syntyy. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen hankkinut kaksi koiraa ennen lasta. Minulla on varmaan normaalia isompi kiintymys Marthaa ja Kerttulia kohtaan, ja olen siis harjoitellut käsittelemään tiettyjä tunteita ennen kuin huolehdittavaksi tulee vauva. Olen tämänkin rakkaushuolen osannut edes jollain tasolla järkeistää paljon paremmin, kun siitä on edes jotain samankaltaista kokemusta entuudestaan. Ja ei, en mieti onko lapsellamme kierot silmät jos joku ymmärsi sen nyt niin. 

Olen yrittänyt sallia itselleni kaikki tunteet ja ajatukset mitä raskaus ja äidiksi tuleminen minussa herättää. Välillä silti tunnen isoa syyllisyyttä omista tunteista, vaikka ne onkin asia mille ei voi yhtään mitään. Tuntuu kuin minulla ei olisi edes mitään oikeutta tuntea mitään haastavampia tunteita, sillä tärkeintä on kuitenkin se, että meille on tulossa terve lapsi ja olen siitä todella kiitollinen. Olen kuitenkin todennut elämän aikana, että tunteet on vain parempi kohdata ja pureskella kuin yrittää tukahduttaa ne. Ne kun kuitenkin tulee, halusi sitä tai ei. Olen pari kertaa jo miettinyt mielessäni, että olen jo nyt huono äiti kun mietin tällaisia.  Eikö kaiken pitäisi olla yhtä täydellistä pumpulia kun odotat ensimmäistä lastasi? Sitten se pieni armollisuus itseä kohtaan kuitenkin kuiskuttaa olkapäällä, että et ole huono äiti. Ihmisen ei tarvitse olla kaikessa paras tai edes erityisen hyvä, mutta mikään ajatus tai tunne ei tee minusta huonoa äitiä. Äidiksi tulemiseen kai vain kuuluu kaikenlaiset tunteet ja mietteet. Koitan jo nyt opetella eroon niistä huono äiti -ajatuksista, koska siinä vaiheessa kun todella olen äiti, en halua ajatella itsestäni niin. Kaikkien näiden tunteiden keskellä yksi asia on varmaa. Tulen olemaan maailman paras äiti meidän lapselle. 

Loppukevennyksenä voin todeta, että jonkinlainen aivojen pehmentyminen on tapahtunut. Viime viikolla pyysin kaupasta appelsiineja tai nektariineja. Myöhemmin selvisi, että olin sekoittanut nektariinit ja klementiinit keskenään, ja ihmettelin miksei Tuomas löytänyt kaupasta "nektariineja" kun vasta pari päivää aiemmin niitä oli ollut siellä vino pino. Luulin tapahtuneen saman efektin kuin joulutähdille, mitkä on myyty loppuun näin joulun alla. Ihmiset oli hamstrannut minun ajatuksissa järkyttävästi klementiinejä näin joulun alla. Hulluja mitä hulluja. Ainut pöllähtänyt taisin kuitenkin olla minä. Äsken pesin koneellisen pyykkiä ilman minkäänlaista pesuainetta. Tuli varmaan puhdasta.