torstai 24. marraskuuta 2016

Toukkatorstai: synnytänkö Elviksen?


Sairastuvalta iltaa! Olen nyt toisessa superflunssassa muutaman kuukauden sisään. Tuomas tuo näitä meille kotiin ja tietenkin tahtomattaan tartuttaa minulle. Viime yönä valvoin ja yskin ihan älyttömästi, ja aamulla kiukuttelin räkäpapereitten seasta, että seuraavalla kerralla kun Tuomas tulee kipeäksi niin eristäydyn, etten saa yhtään tautia enää raskausaikana. Eihän se missään nimessä ole Tuomaksen syy, mutta hormonihuuruissa, tukkoisena ja väsyneenä sitä lähtee etsimään syyllistä. Hyi minä! Ja todellakin hyi minä, koska Tuomas on ollut ihan yhtä kipeänä. Onneksi järki sanoo, että voin itsekin repiä taudin meille ihan mistä tahansa. 

Sain lääkäriajan tälle päivää ja päätin kävellä sinne olosta huolimatta. Olen juminut selkäni maatessa ja yskiessä, joten ajattelin sen vähän vetreyttävän. Aloin jo matkalla miettiä jostain mystisestä syystä, että olenkohan menossa nyt oikeaan paikkaan. Olin täsmällinen ja tasan klo 14 siellä missä työterveyteni on ennenkin ollut. Hyvin pian kävi selväksi, että olen kuin olenkin väärässä paikassa. Muistin jostain mielen sopukoista, että varatessa aikaa minulle oltiin kyllä sanottu uusi osoite, mutta en noteerannut sitä sillä hetkellä sen enempää. Ajattelin vain että niin niin, siellä missä aina ennenkin. Siinäpä sitä sitten taas oltiin! Sen kerran kun en ollut ottanut pyörää alleni olenkin väärässä paikassa, ja pitäisi ehtiä ihan eri paikkaan parissa sekunnissa muutenkin täysin puolikuntoisena. Hyvä Iina! Vatsa sisään ja juoksuksi. En voinut miettiä muuta kuin että toivottavasti en tukehdu ja tuuperru matkalla. En ollut ilmeisesti ainoa jolle oli käynyt sama moka, koska lääkäri odotteli minua, vaikka olin kymmenen minuuttia myöhässä. On se silti noloa. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin lähtenyt muutenkin aikaisemmin kävelemään. Noh, oppia ikä kaikki! Viimeistään kun Toukka syntyy tähän maailmaan, minun on pakko oppia kantapään kautta ennakointia. En silti malta odottaa sitä, kun ensimmäisen kerran olen myöhässä sen takia kun joku teki yllätyskakit housuun. 

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olen nukkunut tosi huonosti nyt kipeänä öitä. Tänään sain kuitenkin aamusta unen päästä kiinni ja näin viihdyttävää unta. Siinä olin ultrassa, ja yhtäkkiä Toukka olikin jo mahani ulkopuolella puettuna vaaleanpunaiseen villamyssyyn. Tämän jälkeen kuitenkin käänsin pääni takaisin ruutuun, missä ultrakuva näkyi, ja kysyin että eikös tuo ole kikkeli? Ultraaja tokaisi että oho, nyt tuli kyllä sitten väärän värinen nuttu päähän. Kikkelihän se! Hauskinta koko unessa oli, että vauva otettiin näillä raskausviikoilla hetkeksi elämään meidän elämää tänne ennen kuin hänet oli tarkoitus siirtää takaisin kohtuun kasvamaan. Yhtäkkiä meidän Toukka olikin noin 10 vuotias, erittäin tummat ja paksut kulmakarvat omaava tummatukkainen poika, joka lauloi minun äidin kanssa karaokesta tangoa ja muita vanhoja hittejä tummalla äänellä. Öööö? Synnytänkö Elviksen? Meidän äiti ei myöskään ole mikään älyttömän innokas karaokelaulaja. Mistä näitä unia tulee?

Rehellinen syy, miksi tämän viikon toukkatorstain kuvana on meidän kuva kesältä kun juhlistettiin meidän kihlautumista ja Tuomaksen valmistumista on se, että en vain jaksanut kipeänä ottaa mitään tuoreempaa. Sitten totesin, että itseasiassa tämäkin kuva on jollain tapaa kytköksissä tämän viikon mietteisiin. Se nimittäin muistuttaa ajasta kun en ollut vielä raskaana. Minusta on siis maailman ihanin asia tällä hetkellä juuri se, että olen raskaana. Anteeksi korjaus! Minusta on maailman ihanin asia tällä hetkellä juuri se, että meille tulee vauva! En vain ennen raskautta tajunnut, kuinka ihana tunne on pitää oma keho vain ja ainoastaan itsellään. Nytkin kun olen ollut taas kipeänä, olen kantanut huolta miten Toukka voi kun oma olo on niin kurja. Kaikki mitä syön tai teen vaikuttaa suoraan myös toiseen ihmiseen. En millään malta odottaa sitä, että Toukka syntyy tähän maailmaan. Ennen kaikkea siksi, että hän tulee ilahduttamaan meidän elämää, mutta myös siksi, että minä saan kehoni takaisin vain itselleni ja voin vetää vaikka paketillisen vuohenjuustoa napaani! Sitä hetkeä saadaan kuitenkin vielä tovi odottaa, ja teen sen kyllä mielelläni yrittäen nauttia jokaisesta hetkestä. Myös näistä haastavammista. 


torstai 17. marraskuuta 2016

Toukkatorstai: 20. raskausviikko


Hui! Tänään ollaan virallisesti yli puolen välin, kun 20. raskausviikko täyttyi. Minun kaaliin ei kyllä vieläkään mene, että miten nyt ollaan yli puolenvälin, kun mielestäni nyt nimenomaan ollaan saavutettu puoliväli. Joka tapauksessa! Raskaus on edennyt pisteeseen, missä alkunumero alkaa kakkosella. Hurjaa, ja samalla ihan hurjan ihanaa! 


Menneeseen viikkoon on sisältynyt useampi voimattomuuden aalto, yksi verikoe, yksi sydänfilmi, neljä ihan liian aikaista aamuherätystä, maitohapot auton ikkunoiden raappaamisesta, miljoona epävarmaa ajatusta autolla ajaessa, noin kymmenen kirosanaa, pohdintaa syrjäytyneistä nuorista, essee aiheesta intuitio, toinen essee aiheesta tunteet ja kolmas essee aiheesta unet. Mennyt viikko on ollut ehdottomasti aktiivisin kouluviikko koko syksyn aikana. Unohdin kuitenkin mainita, että tällä viikolla olen todellakin tuntenut vatsani pingottuneeksi. Tuntuu kuin vatsanahka haluaisi jo tässä vaiheessa sanoa sopimuksensa irti. Talvitakin vetoketku on ainakin alkanut natista ikävästi valittaen, ja kalsarit. Voi hyvänen aika! Kaupoista löytyy kyllä mammalegginssejä ja housuja, mutta missä on mammakalsarit?! Haluan villahousut! Sain äidiltäni hätävaraksi lahjoituksena yhdet kalsarit, jotka onnistuin jo repimään perseestä. Kiitos äiti, tuli tarpeeseen! Nimenomaan tuli ja meni. Olen myös miettinyt, että miksei kukaan ole keksinyt päivittää 2010-luvulle äitiysvaatteita. En tiedä olenko ainut, jonka mielestä kauppojen äitiysvaatteet on jäänyt jollekin menneelle vuosikymmenelle. Okei, täytyy myöntää, että kyllä sieltä löytyy myös kivoja yksilöitä, mutta ne talvitakit! Näen tässä todellisen markkinaraon. Olisi kiva löytää jostain äitiystakki, mikä näyttää kivalta. Saatan tietenkin olla aika nirso, mutta valikoiman laajuudessa ei todellakaan ole kehumista. 



Tänään oli jo pitkään odotettu Johanna Kurkelan konsertti täällä Rovaniemellä. Minun oli oikeastaan tilanteen pakosta tehtävä päätös, etten itke. Syy päätökselle oli väärä ripsivärivalinta aamulla. Onnistuin vaivoin pidättelemään ensimmäisen kappaleen, kun jo toinen oli suora linkkuveitsi ja hanat auki. Se siitä päätöksestä. Todellisuudessa vain idiootti tai tietämätön tekee päätöksen olla itkemättä Johanna Kurkelan konsertissa. Se on kertakaikkiaan mahdotonta. Kai luulin, että nyt kun olen raskaana omaan jotkut supervoimat millä pidätetään itkua. En ymmärrä miten jonkun laulu vain osuu luihin ja ytimiin. On varmasti sanomattakin selvää, että konsertti oli upea! On lahja olla niin hieno tulkitsija. Myös Toukka piti konsertista, ja osoitti sen muutamilla liikkeillä. 


Tämä viikko piti tosiaan paljon sisällään psykologista pohdintaa koulun kautta. Yksi luento herätti keskustelujen kautta minut miettimään, miten ihmeellistä on se, että kykenen rakastamaan jotain ketä en ole koskaan tavannut. Jotain, joka ei itsekään vielä tiedosta olemassaoloaan. Miten joku voi olla samaan aikaan vieras, mutta silti tutuin koko maailmassa. Osa minua ja osa meitä. 

Raskaus ja sitä kautta uusi ihminen on todellakin maanpäällinen ihme. 


torstai 10. marraskuuta 2016

Toukkatorstai: kiukkuperselandiasta päivää!


Kiukkuperse täällä hei! Olen monet kerrat elämäni aikana todennut, ettei ikinä pitäisi mennä kehuskelemaan kuinka ei esimerkiksi ole pitkään aikaan ollut kipeänä tai pitkään aikaan jotain, koska sittenhän se kosahtaa omaan nilkkaan. Pari päivää sitten kehuskelin pariinkin otteeseen, kuinka olen ollut tasapainoinen ja yllättävän hyväntuulinen raskausaikana. No se menikin sitten siinä! Siitä seuraavat päivät on kiukku tullut ihan kaikesta! Tuomas parka on saanut huutia, vaikka ei ole tehnyt yhtään mitään väärää. Nyt kun Tuomas on autonhakureissulla, niin Kerttuli joutui minun huudon kohteeksi kun luikki pakoon sängyn alle, kun oltiin lähdössä ulos. Kiukkuinen raskaana oleva nainen toppavaatteet päällä kaivamassa koiraa sängyn alta ei ole kaunis yhdistelmä. Maha on tainnut kasvaa, kun jäin pari kertaa jumiin sängyn alle nimenomaan vatsan kohdalta. 

Tänään oli neuvola sekä neuvolalääkärille aika. Sain neuvolantädin ja lääkärin huolestumaan, kun minun leposyke oli 120. Varsinkin kun yhdistettiin se minun heikotusepisodi, ja muutenkin ajoittainen heikotus. Minun henkilökohtainen analyysi korkeasta leposykkeestä on se, että olin niin kauhuissani edessä siintävästä sisätutkimuksesta, että kroppa oli mennyt pakene-moodiin. Sain joka tapauksessa lähetteen sydänfilmiin ja verikokeisiin. Onneksi pitävät huolta, vaikka itse koen voivani tällä hetkellä hyvin. Varsinkin kun sisätutkimus on takana eikä edessä! Kovasti he tarjosivat sairaslomaa, mutta jään töistä sairaslomalle vasta kun on ihan pakko. Tämän hetken suurin ongelma on kiukku, ja siitä ei kyllä minun käsittääkseni kirjoiteta sairaslomaa, vaikka se ehkä kanssaeläjille olisi mukavaa. 

Kuluneessa viikossa on ollut kuitenkin myös paljon ihania ja hyviä hetkiä! Vietin tosiaan viikonlopun maanantaihin saakka Oulussa, ja voi juku meillä oli mukavaa! Voisin lähteä samantien uudestaan reissuun. Syy miksi haluaisin säntäillä just nyt paikasta toiseen on se, että haluan pitää ajatukset erossa loppukuussa siintävästä rakenneultrasta. Tuntuu että siihen on ihan kauhean kauan vielä aikaa, vaikka haluaisin että se tapahtuisi just nyt eikä myöhemmin! Maltti on valttia vai mitä? Sitä malttia ei vaan tunnu nyt millään löytyvän. Haluan nähdä Toukan, kun hän niin kovasti jo tömistelee vatsan sisällä. Tuomaskin tunsi pari päivää sitten ekaa kertaa vatsan läpi pari jämäkkää potkua. Tippahan siinä tuli linssiin! Tosin ei Tuomaksella vaan mulla, kuten lähinnä aina meidän suhteessa. Joskus minusta tuntuu, että Tuomaksen kyynelkanavat sijaitsee oikeasti minun silmissä. Minä itken kahden ihmisen edestä, ja Tuomas ei liioin koskaan. Tuomaksella oli kuulemma kerran marsu nimeltä Roope, joka ehti kuolla paljon ennen kuin edes tavattiin. Tarina lähti vähän nyt asiasta maksalaatikkoon, mutta pointti oli se, että koska Tuomas ei itkenyt Roopen kuolemaa silloin kun se kuoli, niin koin tarpeelliseksi itkeä Roopen puolesta. Muuten ihan hyvä, mutta itkin ainakin viisi vuotta myöhässä. 

Ensi viikolla poksahtaa 20. raskausviikko rikki, ja sen kunniaksi uudet masukuvat! Tällä viikolla nautitaan vähän epäolennaisesta aamiaiskuvasta ihan vain siksi, koska raskaus ja ruoka, ruoka ja raskaus. Pyhä kaksinaisuus!


torstai 3. marraskuuta 2016

Toukkatorstai


Miten taas voi olla torstai? En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten nopeaa nämä raskausviikot nyt menee. Tänään täyttyi 18. raskausviikko, eli nyt polkaistiin 19. viikko käyntiin. Kulunut viikko oli ehdottomasti edeltäjäänsä parempi. Mieliala on ollut tasainen, enkä ole raivonnut kuin eilisen päivän pakkailujen takia. Jos jotain inhoan, niin pakkaamista ja reissuun lähtemistä. Minusta on aivan ihana olla reissussa, mutta se kotoa lähteminen on kaikkine siivouksineen ja järjestämisineen hermojaraastavaa. En käsitä, miksi se on joka kerta yhtä vaikeaa. Aivot menee niin tukkoon kaikesta siitä miettimisestä, mitä tarvitsee pakata mukaan, että tänä aamuna levittäessä luomiväriä unohdin toisen silmän jälkeen, että mitä luomiväriä olin toiseen silmään edes laittanut. Tein myös eväsleivän, mutta sekin jäi jääkaappiin. Niin ja siis olen menossa kesälomareissulle Ouluun. Siksi tämä on kesälomareissu, koska kyseinen reissu piti tehdä minun kesälomalla elokuussa. Aikatauluun pamahtaneen pahoinvoinnin vuoksi en päässyt lähtemään, joten nyt oli korkea aika napata koirat kainaloon ja lähteä nauttimaan mitä parhaimmasta seurasta. 

Menneellä viikolla minut on vallannut oikea pesänrakennusvietti. Sain yhtenä iltana päähänpiston vaihtaa meidän olohuoneen järjestystä. Tuomas on työreissulla, mutta se ei estänyt minua siirtelemästä huonekaluja. Ja mainittakoon tähän väliin, että en todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka vaihtaa vähän väliä järjestystä kotona. Asuttiin edellisessä asunnossa pari vuotta, eikä koko sinä aikana vaihdettu sen asunnon järjestystä. Tuomas oli vähän huolissaan minun tarpeesta siirrellä huonekaluja, mutta rauhoittelin häntä, sillä olin tunkenut jokaisen sohvanjalan alle sukan, joten siirtely onnistui helposti. Tv-taso siirtyi, kun otin seinästä vauhtia ja työnsin jaloilla. Välillä istahdin kuitenkin ihmettelemään, miten tuollainen vähäinenkin siirtely voi ottaa kunnon ja vatsan päälle, vaikkei vatsa olekaan vielä mahdottoman kokoinen. En ole kyllä lopputuloksestakaan ihan varma, vaikka vaihdoin huonekalujen paikkaa ainakin kolme kertaa. Onneksi nuo siirtyy helposti vaikka takaisin edelliseen järjestykseen, mutta ehkä seuraavaa kertaa varten otan myös Tuomaksen avuksi. 

Yksi ihanimmista, ja samalla myös oudoimmista tämän viikon kokemuksista raskauden suhteen on ollut vauvan liikkeet. Olen luultavasti jo aikaisemmin tuntenut niitä pienesti, mutta tällä viikolla en ole tulkinnut niitä ilmavaivoiksi. Viime yönä heräsin, ja vatsassa alkoi käydä kova mylläys pidemmän aikaa. Se on samalla ihanaa, mutta myös aika jännittävää. Ihan oikeastiko minun sisällä on pieni ihmisen alku? 


Yksi suurista merkkipaaluista tapahtui myös tällä viikolla. Pystyin ekaa kertaa koko raskauden aikana pitämään hiuksia auki! Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta minun yökkäysrefleksi on ollut niin herkkä, että pelkästään hiukset kaulan lähellä on saanut minut yökkimään. Raskaana oleminen hämmästyttää minut lähes joka viikko. Tällä viikolla olen joutunut hakemaan joka päivä uuden kokonaisen vesimelonin, koska olen syönyt joka ilta yksin kokonaisen melonin. Onneksi himot on pysynyt suhteellisen kevyinä ja terveellisinä. 

Nyt lähden nauttimaan hyvän ystävän seurasta. Ai niin! Puhuin viime postauksessa Tuomaksen raskausoireista ja sinisestä autosta. Ei mennyt kuin päivä siitä viime kertaisesta postauksesta, ja meillä olikin jo auto. Se ei ollut sininen, vaan hopean harmaa. Nyt on tuleva mamakin tyytyväinen!