torstai 1. kesäkuuta 2017

Miltä nyt tuntuu?


Kirjoitin seuraavan tekstin 4.5. mutta se jäi julkaisematta, koska aikaa ja energiaa meni niin paljon toipumiseen ja uuden opetteluun. Nyt halusin tulla kuitenkin tekemään paluun blogin pariin, kun virallinen kuuden viikon toipumisaika on ohi ja elämä hieman tasoittunut. 

"Pidin tarkoituksellisesti vähän "lomaa" blogista tästä sattuneesta syystä kuin synnytys ja siitä toipuminen. Olin ladannut kaikki panokset ja ajatukset pelkkään synnytykseen ja ajattelin, että kun siitä selviän niin se on sitten selvitty. Järjellä tiesin, että siitähän se kaikki vasta alkaa, mutta ihminen nyt vain on mitä on, ja ennen synnytystä koin tärkeäksi selvitä vain synnytyksestä. En ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että se hetki kun vauva pusketaan ulos on vain pieni osa synnytyksestä selviämistä. Toipuminen siitä, että menetin kilon verta ja tikkejä on siellä missä niitä ei koskaan toivoisi olevan, onkin ollut ihan oma lukunsa. Toipuminen on vieläkin kesken, ja tulee varmasti olemaan vielä useamman viikon. 

Olin ennalta tiennyt myös siitä, miten suuren hormonaalisen myrskyn nainen käy läpi synnytyksen jälkeen. Tiesin kyllä, että se voi aiheuttaa itkuisuutta ja alavireisyyttä, mutta nyt kun ne omalle kohdalle kolahti niin on niissä ollut kyllä käsittelemistä. Se on erikoista miten sitä tiedostaa, että tämä nyt kuuluu asiaan, mutta silti hakkaa päätä seinään asian tiimoilta. Kiukuttaa kun itkettää. Itkettää kun kiukuttaa. Itkettää kun väsyttää. Itkettää kun vauva on ihana. Kiukuttaa kun ei voi vielä touhuta kauheasti. Ja sitten taas itkettää. Onneksi itkut ja alavireisyydet tulee aaltoina, ja suurimman osan päivästä olen ihan ok. Tiedostan aika hanakasti nyt omaa oloani ja olen asettanut kaikki kilvet, jotta raskauden jälkeinen masennus ei pääsisi pureutumaan minuun. Se on kuitenkin ehkä asettunut myös vähän minua vastaan, koska en anna kauheasti tilaa itselle tuntea mitä nyt vain automaattisesti tunnen. Ehkä pahinta mitä voin nyt tehdä itselleni on yrittää hallita tunteita. Tänään kun tämän asian tiedostin, päätin, että antaa kaikkien tunteiden tulvia vaan. Antaa tulla! Jospa ne siitä sitten myös lopulta vähenisi ja tasaantuisi. 

Sen lisäksi että itkettää, on mulla myös kauhea kiire jonnekin. En todellakaan tiedä minne! kauhea levottomuus nyt tottua äkkiä tähän uuteen arkeen ja saada tämä luistamaan. Kiire tervehtyä niin, että olisi voimia mennä pidemmille vaunulenkeille. Kiire kasvattaa Touksusta sen ikäinen, että hänen kanssa voisi mennä käymään vaikka ruokakaupassa. Jos nyt en äkkiä lopeta tätä hökäämistä pääni sisällä, ehtii Touksu kasvaa aikuiseksi ja sitten itketään sitä, että mihin tämä kaikki aika vain katosi. Lopu kiire lopu! 

Viimeisimpänä olen pistänyt merkille, että kärsin samasta syndroomasta kuin joulun jälkeen. Sille pitäisi oikeasti keksiä joku nimi! Odottamattomuuden syndrooma? Rakastan joulua yli kaiken, ja aina kun se on ohi iskee minuun haikeus siitä, että nyt ei ole joulua mitä odottaa ja fiilistellä. Kannoin Touksua masussa sen yhdeksän kuukautta ja todellakin odotin. Saatiin odotella kyllä niin hartaudella sen kymmenen päivää yli lasketun ajan, ja vihdoin kun ollaan saatu Touksu syliin ja odotus on ohi, iskee odottamattomuuden syndrooma. Mitäs tässä nyt odotellaan? On vaikea luopua siitä, että odottaa niin hartaasti jotain. Siihen menee aikaa tottua. 

Jos siis jotain tähän rakoon tarvittais niin malttia, armoa itseä kohtaan ja aikaa!"

Onneksi olin käynyt kirjoittamassa edeltävän tekstin silloin toukokuun alussa! Vaikka tästä tulee nyt maailman pisin postaus, haluan kertoa teille miltä minusta sitten nyt tuntuu. Tänä ihanana kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Kesästä ei ole tietoakaan, mutta heräsin tähän aamuun niin täynnä aurinkoa ja iloa sisälläni, että minulle on ihan sama vaikka taivaalta sataa lunta. Muutama päivä noiden aikaisempien mietteiden jälkeen huomasin, että tuli päivä kun masentuneisuuden ja alavireisyyden tunteet ei tullutkaan. Tuli seuraava, ja sitä seuraava päivä, ja alavireisyys pysyi poissa. En voi kuin ihmetellä hormoonien vaikutusta kehoon! Noista hetkistä ja tunteista olen jo nyt kulkenut pitkän matkan tähän päivään. Olen ollut nyt viime perjantaista saakka yksin kotona Touksun kanssa, kun Tuomas on ollut Helsingissä nuorten maanmittareiden konferenssissa. Olen saanut tämän viikon aikana varmuutta sille, että pärjätään vallan mainiosti myös keskenään silloin kun Tuomaksen pitää olla muualla kuin kotona. Minusta tuntuu niin hyvältä olla pärjäävä, rakastava ja huolehtiva äiti. Minun sisällä vallitsee ihan selittämätön rauha, mikä tuntuu ihan mahdottoman hyvältä. Tuntuu, että olen löytänyt ihan uudenlaisen Iinan. Olen joskus haaveillut olevani tietynlainen, ja tällä hetkellä oma unelmani itsestä tuntuu olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Olen rauhallinen, mutta tehokas. Saan paljon asioita aikaan, ja siitä hyvänä esimerkkinä meidän pyykkikori ei ole ollut koskaan noin tyhjä! Eipä uskoisi kun talossa on alati pissaava, kakkaava ja puklaava ihanuus. 

Kun Touksu oli vasta syntynyt, koin jonkinlaista kaipuuta siihen elämään mitä oli ennen Touksun syntymää. Nyt olen kuitenkin jo saanut hieman etäisyyttä siihen ja todennut, että elämäni on tällä hetkellä niin paljon rikkaampaa kuin silloin. Kun aikaisemmin saatoin kuluttaa koko päivän pyjamassa tekemättä yhtään mitään, olen oppinut nauttimaan siitä, että pian heräämisen jälkeen olen pukeissa ja laitettuna valmiina päivän askareisiin. Sellaisesta Iinasta osasin vain haaveilla ennen Touksua. Meille on muodostunut jo jonkinlaista aamupäivän rytmiä, mutta sen sijaan illat ja yöt on yhtä kysymysmerkkiä. Eiköhän nekin kuitenkin jossain vaiheessa selkiydy edes vähän. Toki olen valmistautunut myös siihen, että rytmit muotoutuu vielä monta monituista kertaa! 

Kun aiemmin puhuin ihan mahdottomasta kiireestä joka paikkaan, on kiire tuntunut loppuneen. Tällä hetkellä voisin jopa painaa vähän jarrua. Touksu kasvaa ja kehittyy niin hullua vauhtia, etten haluaisi ajan kuluvan ihan niin nopeaa. Olen kuitenkin onnellinen, kun osaan nauttia jokaisesta hymystä ja hetkestä minkä saan jakaa pienokaisen kanssa. Siitä kertonee ehkä se, kun tämän viikon lääkärintarkastuksessa Touksu teki isot pissakakat lattialle, ja minä vain totesin rauhallisen iloisesti Touksulle, että onneksi ei jäänyt noin isot kakat vatsaan painamaan. Minun kädet on täynnä työtä ja touhua tällä hetkellä, ja ihan rehellisesti voin sanoa, että nautin siitä täysin rinnoin! Jonkun mielestä saatan kuulostaa ärsyttävältä, kun hehkutan sitä miten ihanaa on olla äiti. Olen joskus todennut, että koirat on minun juttu. Äitiys tuntuu vähintäänkin yhtä hyvältä kuin koirien mammana oleminen. Sekin on kai sitten minun juttu! 

Tällä hetkellä tuntuu, että halkean kun minulla olisi niin paljon purettavaa tänne blogin puolelle. Päätän tämän jäätävän pitkän superpostauksen kuitenkin tähän, ja palaan asiaan taas viikon kuluttua. Pyrin siis päivittämään blogin tästä eteenpäin taas kerran viikossa. 

Kuulemisiin!


torstai 20. huhtikuuta 2017

Hän on täällä!


Ilokseni tulin ilmoittamaan, että 16.4. Touksu päätti ihan itse tulla maailmaan. Meillähän olisi ollut juuri sinä päivänä klo 10 yliaikaiskontrolliin aika, mutta klo 6.44 Touksu oli jo maailmassa painaen 4180g ja ollen 53cm pitkä. Synnytys meni aivan ihanteellisesti aina ponnistusvaiheeseen saakka, joka olikin sitten vähän raisumpi kokemus minulle. Kaikki on kuitenkin hyvin, ja pienestä veren menetyksestäkin aletaan pikkuhiljaa toipua. Päivä kerrallaan siis pientä nuuskutellen ja tästäkin ajasta täysin rinnoin nauttien. 

Yksi unelma elämässä on toteutunut eikä voitais olla onnellisempia. Meillä on maailman ihanin pieni poika!


torstai 13. huhtikuuta 2017

Yhden matkan päätös on toisen alku


Koska on vain muutamasta tunnista kiinni, että raskautta tulee täyteen 41 viikkoa, niin uskallan kirjoittaa tämän tekstin. En usko siihen, että ensisynnyttäjänä ehdin enää tämän keskiviikon puolella syöksysynnyttämään Touksua maailmaan, vaikka pieni osa jopa toivoisi sitä. Tällä hetkellä ei oikeastaan ole enää niinkään merkitystä sillä, miten Touksu tähän maailmaan tulee, kunhan tulee! Ajastan siis tämän postauksen huomiselle ihan kaiken varalta. Toistaiseksi olen siis edelleen yhdessä koossa. Huomaatteko kuinka minuunkin on tullut majailemaan se kuuluisa loppuraskauden malttamattomuus, että tulisi jo! 


Viimeinen viikko on ollut niiiiin pitkä! Jokainen päivä on kuin kokonainen kuukausi. Olen ollut kiukkuinen, itkuinen ja epätoivoinen vuoron perään. Olen kokeillut kaikenlaisia keinoja, miten synnytys lähtisi käyntiin, vaikken moisiin edes usko. Minulla ei vain ole enää muuta tekemistä. Olen murehtinut jo etukäteen, että kaikki ihanat pienimmät vaatteet jää varmasti käyttämättä, koska Touksu on jo niin iso. Enhän sitä varmuudella voi tietää, mutta kaikkea tällaista olen ehtinyt miettiä. Vaikka kuulostankin epätoivoiselta, niin olen myös pyrkinyt aktiivisesti antamaan aikaa tälle prosessille. Viimeistään ensi viikolla saadaan Touksu maailmaan. Se ei vain ole välttämättä sillä tavalla kuin olisin sen ajatellut ja toivonut käyvän. Olen keksinyt kauhukuvia päässäni synnytyksen käynnistyksestä, mutta olen kuitenkin päättänyt selvitä kaikesta tästä ja ottaa jokaisen kokemuksen rohkeana ja avosylin vastaan. Tämä ei ole se hetki minun elämässä, jossa heittäisin hanskat tiskiin. Aivan kuin siihen olisi edes mahdollisuus. Hoen välillä kuin mantraa itselleni, että en ole tämän tilanteen uhri vaan selviytyjä. Kasvan taas ihmisenä kilometrin jos toisenkin. 


Hyvin todennäköisesti tämä tulee olemaan nyt viimeinen Toukkatorstai. Aion jatkaa kuitenkin blogiin kirjoittelua näillä näkymin kerran viikossa, kunhan arki vauvan kanssa lähtee rullaamaan. Joka viikkoisen Toukkatorstain kirjoittaminen on ollut minulle mieleinen tapa purkaa ajatuksia tästä matkasta. Olen kiitollinen, että minulla on jossain ylhäällä nämä muistot, jotta voin aina palata niihin. Ajan saatossa moni asia unohtuu helposti. Kiitos teille, ketkä olette ollut seuraamassa tätä matkaa!

Ensi kerran kun nähdään, me ollaan jonkun pienen äiti ja isi! Niin jännittävää!

Pitäkää meille peukkuja,


torstai 6. huhtikuuta 2017

Laskettu aika!


Se on täällä! Laskettu aika. Viime viikolla asetettu tavoite siis saavutettu. Jos en aiemmin ole ollut kypsä synnytykseen, niin tällä hetkellä koen olevani niin valmis kuin siihen vain voi olla. Fyysinen vointi on edelleen hyvä, mutta nyt täytyy kyllä myöntää, että maltti on alkanut viimeisen viikon aikana hiipua. En oikein malttaisi enää odottaa, että saataisiin tämä matka päätökseen ja pienokainen syliin. Jaksan edelleen hyvin kantaa pientä sisälläni, mutta tätä joka päivä tiivistyvää jännitystä en oikein enää kestä. Siksi onkin pakko vähän jo luovuttaa ja alkaa touhuta taas tavalliseen tapaan, kun viime päivät olen lähinnä pitänyt huolen, että koti on siisti jos lähtö tulee. 


Kävin maanantaina neuvolassa, ja vihdoin todettiin, että Touksu on laskeutunut lähtökuoppiin. Eli jotain edistystä on tapahtunut! Tämä oli itselle helpotus, koska nyt ei tarvitse mennä makaamaan ja soittaa ambulanssia hakemaan mikäli lapsivedet menee. Nyt saadaan rauhassa siirtyä omin voimin sairaalaan, ellei jotain muuta yllättävää ilmene. Huomenna onkin taas uusi neuvola-aika, ellei ensi yönä ala tapahtua. Pakko myöntää, että itse uskon käveleväni huomenna urhoollisesti neuvolaan ja otan vastaan lähetteen yliaikaiskontrolliin. Enpä olisi oikeasti uskonut.  



Meidän elämä on nyt yksinkertaisesti vain odottelua, joten sen pidemmittä puheitta lähden taas siistimään kodin siihen kuntoon, että jos ensi yönä tulisi lähtö. Toivossa on hyvä elää. Pitäkää peukut pystyssä, jotta ensi viikolla viimeistään saataisiin vihdoin tavata meidän rakas!  


torstai 30. maaliskuuta 2017

Tikittävä aikapommi!



Tähän on tultu! Tunikan raidat vinossa ja tasan viikko laskettuun aikaan! Tänään alkoi hurja 40. raskausviikko. Pakko myöntää, että siinä vaiheessa kun jäin vuoden alussa sairaslomalle supistelujen takia, en olisi uskonut, että tämä päivä koittaa. Tässä vaiheessa olin jo omien kuvitelmien mukaan äiti. Touksu on kuitenkin ilmeisesti todennut kohtuni olevan niin mukava paikka asustaa, ettei hän pidä turhaa kiirettä tulla maailmaan. Olen laittanutkin tavoitteeksi päästä laskettuun päivään, koska olisihan se hauska kokea. Silloin saisin viralliset viimeiset masukuvatkin tänne blogiin. Viikko on kuitenkin aika, minkä sisällä voi tapahtua mitä tahansa. Jos se kuulemma maailman isoin kakkahätä iskee, niin sitä vastaan on vaikea jarruttaa. Siksi halusin ikuistaa vatsani koon näillä erittäin epävirallisilla mahakuvilla. Ihan kaiken varalta! Minun hovikuvaaja ja doula (Tuomas) on huomiseen saakka Oulussa työreissulla, joten näillä mennään paremman puutteessa. 

Tuomas tosiaan lähti vielä työreissulle ja alun jännityksen jälkeen olen kyllä nauttinut täysin siemauksin yksinäisestä ylhäisyydestä. Tuomas on ollut nyt paljon lomilla, kun töissä ei ole sesonki, ja olin ihan tyystin unohtanut miten nautin välillä olla yksin kotona. Niin paljon kuin nautin yhdessäolosta, nautin myös yksinolosta. Meille siis sopii paremmin kuin hyvin se, että Tuomaksen työ vaatii välillä reissaamista. Katsotaan muutanko mieleni kun Touksu tulee maailmaan. Niin ja siis se miksi jännitin jäädä yksin kotiin on se fakta, että olen tällä hetkellä melkoinen aikapommi. Tai paremminkin vesi-ilmapallo, joka voi koska tahansa puhjeta. Siltä minusta tuntuu kaupassakin käydessä, kun ihmiset karttaa minut kaukaa, aivan kuin menisin rikki jos minuun osuu. Okei, saatan kuvitella asian, mutta pieni vainoharhaisuus on ihan sallittua näin raskaana. Pitkiltä katseilta ei minun vatsa ainakaan ole välttynyt! No, onhan se kieltämättä jo hyvän kokoinen. 

Jos minun unirytmi oli jo ennen kellojen siirtämistä sekaisin, niin nyt ne vasta onkin! Lisäksi olen havainnut, että Touksu on sellainen yökyöpeli ettei toista. Viime yönä valvoin kahdestatoista eteenpäin kolme tuntia etsien hyvää asentoa samaan aikaan kun Touksulla oli bileet ja hikka vuoronperään. Hän on jo niin hyvän kokoinen, että liikkeet tuntuu ihan joka paikassa vatsaa samaan aikaan. En voinut kuin hymyillä, kun pitelin vatsasta kiinni, ettei se repeäisi liitoksistaan. Toissayönä näin unta, missä Toukan jalka tuli läpi vatsasta ja pidin siitä kiinni. Hänen pottuvarpaan viereinen varvas oli paljon pidempi kuin pottuvarvas, ja lisäksi varpaita löytyi yhdestä jalasta enemmän kuin viisi. Nään siis edelleen tosi levottomia unia! 


Olen saanut jo useampia kyselyitä, että koska Touksu syntyy tai tuntuuko minusta siltä, että hän pian syntyisi. Ihan rehellisesti voin sanoa, että olen yhtä tietämätön kuin kaikki muutkin siitä, koska Touksu syntyy. Minulla ei ole mitään tuntemuksia siitä, että lähtö olisi lähellä. Kuten olen jo muutamassa viimeisessä postauksessa maininnut, olen voinut paremmin nyt kuin koko raskausaikana. Uusia piirteitä on kuitenkin se, että välillä olen todella kiukkuinen ilman syytä. Olen koko raskauden ollut yllättävän tasapainoinen, mutta nyt välillä räiskähtelee tunteet yli äyräiden. Lisäksi on päiviä, jolloin haluan vain epäsosiaalisesti muhiutua kotiin aivan kuin hautomaan munaa. Nämä päivät on niitä, kun olen edes hetken miettinyt, että onkohan lähtö lähellä. Hirveästi ei ole kyllä tällä hetkellä ollut halua enää päästä ihmisten ilmoille. 

Mainittakoon vielä loppuun, että nyt on sitten vessan kaapit ja jääkaappi ojossa! Kynnet lakattu kovan työn tuloksena. Voin kertoa, ettei ollut ihan yksinkertainen juttu lakata varpaankynsiä. Lisäksi sairaalalaukku sekä vauvalle että minulle on valmiina lähtöön. Kaikki alkaa olla siis valmista, vaikka tekeminenhän ei lopu koskaan. Johonkin on vain tyydyttävä! 

Kuulemisiin! Katsotaan ollaanko viikon päästä vielä kasassa vai ei! Jos Toukkatorstaita ei kuulu eikä näy, niin sitten tapahtuu jotain paljon jännittävämpää!

torstai 23. maaliskuuta 2017

Vaippakakkuani ette saa!


39. raskausviikko alkoi tänään, mikä tarkoittaa samalla sitä, että laskettuun aikaan on tasan kaksi viikkoa. Vauva ei kuitenkaan kulje kellon kanssa, joten oletan hänen saapuvan kun on valmis. Samaan aikaan kun odotan häntä kovasti saapuvaksi, ei minulla edelleenkään ole kiire synnyttämään. Uutena tunteena on kuitenkin herännyt malttamattomuus ainoastaan sen takia, että minulla tai kellään ei ole harmainta hajua, koska hän mahtaa syntyä. Aikaisemmin olen keskittynyt miettimään ainoastaan synnytyksessä ahdistusta tuovaa kontrollin menetystä, mutta tulin huomanneeksi, että enhän minä voi enää tätäkään hetkeä kontrolloida. En voi tietää syntyykö Touksu vasta neljän viikon päästä vai jo ensi yönä. Täytyy myöntää, että olen sellainen ihminen, joka haluaisi pystyä päättämään asioista ja toimimaan niiden mukaisesti. Nämä asiat eivät ole kuitenkaan minun käsissä, mutta tekee oikeastaan hyvää vain heittäytyä tähän jännittävään aikaan elämässä. Elämä kun on täynnä hallitsemattomia asioita. Ja toisaalta hyvä niin! Jos saisin tietoon varman päivän, koska Touksu saapuu, olisin ihan tuhannen hepulinen. Miljoona kertaa parempi siis näin. 

Niin naurettavalta kuin se itsestäkin tuntuu, niin loppuraskaus on ollut koko raskauden helpointa aikaa. Te ketkä olette seuranneet tätä matkaa, voitte varmaan yhdessä minun kanssa allekirjoittaa, että aina kaikki ei ole minun fyysisessä voinnissa mennyt ihan niin kuin olisi voinut toivoa. On ollut vaivaa vähän jokaiseen lähtöön. Syystä tai toisesta, olen pystynyt monen kuukauden jälkeen taas kävelemään pitempiäkin matkoja ilman kipuja. Vointi on muutenkin ollut jollain tapaa kevyempi, vaikka todellisuudessahan vauva on ainakin saanut kokoa tasaiseen tahtiin. Siinä sivussa myös minäkin! En osaa selittää, miksi voin nyt paremmin kuin monena viimeisenä kuukautena. On varmaan siis ymmärrettävää, ettei todellakaan tunnu, että Touksu olisi hetkeen muuttamassa yksiöstään. 

Koska vointi on hyvä eikä tässä auta jäädä laakereilleen vain lepäilemään ja odottamaan, että jotain tapahtuu, niin varattiin kirpputori ja käytiin tänään se täyttämässä. Meillä on taas  kertynyt ihan uskomaton määrä myytävää tavaraa, ja on niin puhdistavaa päästä niistä eroon! Jos nyt jo kertyy myytävää tavaraa useamman kerran vuodessa, niin voin vain kuvitella mitä se on pienen lapsen kanssa. Ollaan kuitenkin laitettu kotia uuteen järjestykseen näiden kuukausien aikana, jotta kaikki vauvan tarvikkeet ja vaatteet mahtuu. Meidän kerrostalokaksioon kun ei ihan älyttömiä tavaramääriä mahdu, joten karsia pitää ja välillä vähän reippaammallakin kädellä. Vaikka kirpputori ottaakin oman aikansa ja työnsä, niin siitä on muodostunut minun ja Tuomaksen yhteinen kiva harrastus. Saatiin viime vuonna kerättyä iso osa meidän kihlasormusten rahoista juurikin kirpputorilta. Aika romanttinen projekti! 


Pakko myöntää tähän loppuun, että tällä hetkellä ei ajatukset riitä oikein muuhun kuin kodin valmisteluun ja siihen, että kaikki olisi mahdollisimman valmiina vauvaa varten. Keskittyminen ei riitä kouluhommiin, vaikka niitäkin olisi tehtävänä. Tuomas kysyi kun stressasin kaikista niistä asioista, mitä pitää vielä tehdä, että no mitä pitää vielä tehdä. Luettelooni sisältyi muunmuassa vessan kaappien siivous, jääkaapin siivous, parvekkeen siivous, sairaalalaukun pakkaus, kynsien lakkaus, koirien kynsien leikkaus jne. Tuomas ei voinut kuin tokaista, että muistetaanhan lakata hänenkin kynnet. Pesänrakennusvietti on todellinen, ja raskaana oleva nainen älytön. Sinne vessan kaappiinko vauva ensimmäisenä katsoo ja sen jälkeen kääntää syyllistävän katseen meitä kohti, jos ei hyvältä näytä? Minun raskauden huurrustamissa mielikuvissa Touksu huomaa heti ensimmäisenä, että nyt ei ole kyllä äiti lakannut varpaankynsiä! 

Näihin kuviin ja tunnelmiin! Loppukommenttina huomio vaippakakkuun, minkä sain vauvakutsuilla lahjaksi. Se on niin upea, että mainitsin jo tänään ettei sitä pureta ikinä! Tuomas kysyi, että mitäs sitten kun ollaankin hukuttu vauva-arkeen ja vaipat loppuu... no sitten sovelletaan! Sehän on meidän vanhempien tehtävä. Terveisin äiti, joka hädän tullen käärii vaikka puklurätin vaipaksi. 


torstai 16. maaliskuuta 2017

Täysiaikainen Touksu!


Tänään tuli 37. raskausviikko täyteen, mikä tarkoittaa sitä, että meidän rakas pieni on  nyt täysiaikainen. Nyt siis vain odotellaan, koska hänelle sopii syntyä tähän maailmaan. Viikko on sujunut leppoisasti, mutta olemista on tullut rajoittamaan ihan pohjaton väsymys. Nukun yöt tosi levottomasti nähden unia milloin mistäkin. Viime yönä pakkasin koko yön unissani sairaalalaukkua. Se kun on vielä pakkaamatta! Jos synnytys käynnistyy ihan yllättäen, voin vain kuvitella kuinka viskon tuskissani laukkuun kaikkea mahdollista, mitä luulen tarvitsevani, ja Tuomas rahtaa minulle sitten sairaalaan myöhemmin sen kaiken mitä oikeasti tarvin. Ehkäpä siis pakkaan sen laukun nyt muutaman päivän sisällä valmiiksi odottamaan lähtöä. 


Välillä saan kyselyitä kavereilta, että mitä ihmettä mie teen kaikki päivät. Voi kuulkaa! Lepään, lepään ja lepään. Katson Greyn anatomiaa ja lepään vähän lisää. Niin ja syön  pakkasessa ollutta kinder-suklaata, koska siihen on ollut nyt viimeiset viikot ihan järkyttävä himo. Eilen kuitenkin halusin poistua kotoa, ja käytiin pitkästä aikaa vähän pidempi lenkki koirien kanssa. Jaksan tässä vaiheessa yllättävän hyvin kävellä, koska Touksu majailee edelleen kiinni minun kylkiluissa. Ainut mikä häiritsee on närästys, joka pistelee ylävatsassa koko ajan. En ehkä nyt tiedä mitä toivon, mutta silti varovaisesti toivon, että Touksu päättäisi jo laskeutua vähän alemmas. Minun kylkiluut on ollut jo useamman viikon räjähdyspisteessä, ja tuntuu siltä kuin ne harottaisi miten sattuu. 


Tuomas kokeili eilen illalla minun vatsaa, ja ihmeteltiin yhdessä kuinka selkeästi sen tuntee miten Touksu majailee mahassa. Minun vatsa tuntuu todellakin siltä, että se on täynnä vauvaa. Aloin taas kauhistelemaan sitä, miten ihmeessä saan puskettua hänet ulos yksiöstään, mutta Tuomas onneksi aina rohkaisee ja sanoo, että hyvin se menee. Voin vain kuvitella millainen tyhjennetty ilmapallo tästä mahasta tulee, kun asukas poistuu yksiöstään. Eilen myös mietin sitä, että poistuuko tämä ikuisen ummetuksen ja raskauden tunne vatsasta samalla kun Touksu syntyy. Se jää nähtäväksi!  



Täällä eletään siis hyvinkin odottavaisia hetkiä. Joka tapauksessa ollaan vahvasti loppusuoralla ja tiedän, että tämä pieni ihminen on kaiken tämän odottamisen arvoinen. 


torstai 9. maaliskuuta 2017

36. raskausviikko ja masukuvat


Tättärärää! Täällä ollaan! 37. raskausviikko starttasi tänään, ja nyt tuntuu hassulta, etten jossain kohtaa uskonut edes pääseväni tänne saakka. Pelko ennenaikaisesta synnytyksestä saattoi olla vain minun oma keksintö, mutta supistelut, kivut ja yleinen vointi oli jossain kohtaa niin heikko, että pakostakin sai olla pieni pelko persuuksissa. Uskomatonta kyllä, minusta tuntuu, että olen voinut loppuraskautta kohti paremmin kuin alussa ja keskivaiheilla. Minulla oli tällä viikolla neuvola ja toistaiseksi viimeinen neuvolalääkäri, ellei jotain nyt ilmene ennen syntymää. Hemoglobiinikin oli noussut nyt samoihin arvoihin kuin ihan alkuraskaudessa, eli voisi sanoa jopa ennen raskautta. Välillä se ehti jo pudota 113, jolloin jouduin syömään rautalisää, mutta nyt se on ihan itsestään ilman minkäänlaisia rautalisiä noussut 128. 


Touksu on viihtynyt ilmeisesti lähes koko ajan pää alaspäin, mikä on tietenki tosi hyvä juttu. Toistaiseksi pää ei ole kuitenkaan vielä kiinnittynyt, ja näyttäisi nyt vahvasti siltä, että ei ole hetkeen edes syntymässä. Sellainen olo minulla itselläkin on ollut, kuten viime viikolla mainitsin. Aion alkaa ensi viikon jälkeen käymään pidemmillä lenkeillä vihdoin ja viimein, ja muutenkin touhuamaan normaaliin tapaan supisteluista huolimatta. Kun 37. raskausviikko tulee täyteen, on Touksu jo täysiaikainen, jolloin en enää aio varjella paikkoja mahdolliselta synnytykseltä. Mielessä on jo käynytkin, että kohta ollaan yhdessä koossa vielä lasketun ajan ylikin. Minun puolesta hän saisi kuitenkin tulla viimeistään laskettuna päivänä ulos, koska kevyesti hirvittäisi, jos synnytys pitäisi käynnistää. 



Vatsa alkaa tosiaan olemaan jo melkoisen kokoinen, mutta sehän ei ole mikään yllätys. Niin sen kuuluukin olla! Tuomaksen mielestä näytän siltä, kuin minuun olisi liimattu jonkun muun tissit ja vatsa, koska molemmat on epäsuhtaisen isokokoiset tällä hetkellä. Tuomas myös naureskelee mulle kotona, kun käpyttelen edelleen samoissa pyjamissa ja neuleissa kuin ennen raskautta. Neuleet loppuu ennen napaa ja yömekoissa ei pituus riitä. En näe kuitenkaan järkeväksi hankkia enää sopivia kotivaatteita, koska toivon mukaan pian näytän taas ihan järkevältä omissa vaatteissani. Tarkoituksena on kuitenkin raskauden jälkeen piristää vähän itseä uusilla kevätvaatteilla, sillä en ole ostanut koko raskauden aikana kuin muutaman hassun vaatteen, mitä olen sitten ahkerasti pessyt käyttöön. 


Itse huvitun eniten näistä kuvista, missä istun! Näytän omaankin silmään niin valtavalta itsekseni, etten ole tottunut. En ole kuitenkaan edelleenkään kokenut mitään kriisiä omasta kehostani, vaan olen vain tyytyväinen siitä, että Touksu viihtyy yksiössään. Koen myös lohdulliseksi, että vartalo on tehty muuttumaan kulloisenkin elämäntilanteen myötä, ja jossain kohtaa voin vain kuvitella sen ihanan keveyden tunteen, kun olen saanut raskauskilot karistettua. Sillä ei ole kuitenkaan mikään kiire, vaan kaikki aikanaan omaa kehoa kuunnellen. 

Me lähdetään nyt viettämään iltaa minun iskän luokse, missä veljeni ja hänen tyttökaveri on käymässä. Kivaa viikkoa ja viikonloppua kaikille! 


torstai 2. maaliskuuta 2017

Yllätysjuhlat eikä mikään kiire synnyttämään


Hei vaan! Tällä kertaa vähemmän stressaantuneena kuin viime viikolla. Tänään alkoi 36. raskausviikko, mikä tarkoittaa sitä, että tasan neljä viikkoa laskettuun aikaan! Lisäksi mulla alkoi myös virallisesti tänään äitiysloma! Hurjaa. Elämäni ensimmäinen äitiysloma! Eihän minun arki tästä yhtään mihinkään muutu, koska olen ollut koko alkuvuoden pois töistä, ja aion joka tapauksessa rustata edelleen kouluhommia. Tarkoituksena on kuitenkin seisauttaa kouluhommat muutaman viikon sisään, jotta saisin edes vähän nollata ennen vauvan tuloa. Toisaalta en kuitenkaan voi kauheasti ennakoida, koska Toukka päättää kyllästyä masussa oloon, mutta tällä hetkellä ei ole kyllä tunnetta, että hän ihan heti olisi tulossa ulos. Totta puhuen toivon myös, että hän viihtyisi vielä useamman viikon masussa kasvamassa, vaikka olo alkaakin olla melko tukala jo. Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, tuntuu kuin kylkiluut poksahtaisi pois paikoiltaan. Touksu vaikuttaisi viihtyvän ihan kiinni minun kylkiluissa, enkä ole kyllä enää edes varma mahtuisiko hän muuten siellä olemaan. Vaikka olo onkin tukala, en vaihtaisi hetkeäkään pois. Eikä tämäkään tunne yllä lähellekään yhtä epämukavaksi kuin alkuraskauden pahoinvoinnit. 


Kuten kuvista voikin varmasti arvailla, oltiin mulle järkätty viime lauantaina yllätysjuhlat meidän kotona. Olin aiemmin päivällä mennyt leikkaamaan mummolta hiuksia, ja kun tulin sieltä takaisin, oli meidän koti "otettu haltuun". Ensimmäinen ajatus kun tulin kotiin oli, että herranen aika täällä kynttilät palaa eikä ketään kotona! Hyvin pian jutun juoni kuitenkin selvisi. Täytyy kuitenkin sanoa, että ainut ajatus mitä pystyin alussa ajattelemaan oli se, että miten?! Miten en ollut yhtään osannut arvata, että juhlat olisi juuri tänä lauantaina, vaikka ennakkoon tiesin kyllä niiden olevan edessä jossain vaiheessa. Juhlat oli aivan ihanat ja minun näköiset. Oli niin mukava nähdä sellaisiakin kavereita, keitä en ollut nähnyt pitkään aikaan. Kiitos ihan mielettömästi tytöt! En olisi voinut toivoa enempää. Erityiskiitos Nellille, joka oli kaiken tämän takana. 


Tämä päivä meillä meneekin Oulussa, kun tulimme tänne katsomaan speksiä. Onneksi paikalla on monta lääkisopiskelijaa, jos synnytys käynnistyy! En kuitenkaan usko edelleenkään, että synnytys olisi kovin lähellä. Tai tällainen tunne on vallinnut nyt vahvasti tällä viikolla, vaikka vielä muutama kuukausi taaksepäin tuntui, että päästäänkö edes tänne saakka. Minusta on ollut joskus hauska kuunnella muita odottavia äitejä, kun he niin malttamattomana jo odottaa, että vauva syntyisi. Itsellä kun on tällä hetkellä niin vahvasti sellainen olo, että mihinkään ei ole kiire. Touksu saa ottaa oman aikansa, ja syntyy kunhan on valmis. Minulle sopisi parhaiten muutaman esseen ja ryhmätyön jälkeen. Ensi viikolla voin olla jo eri mieltä, koska no, mulla on vaan oikeus muuttaa mieltäni tässä tilassa. 

Kivaa tulevaa viikkoa! Ensi viikolla nähdään taas masukuvien parissa!


torstai 23. helmikuuta 2017

Kiukku, stressi ja ahdistus. Niin ja muffinssi.


Tänään tuli täyteen 34. raskausviikko ja minun päivä on kulunut pitkälti kouluhommien parissa. Tällä hetkellä ei ole oikeastaan muut asiat pinnassa kuin kaikki se, mitä pitäisi saada valmiiksi ennen vauvan syntymää. Lähinnä nyt viittaan tosiaan kaikkiin koulujuttuihin, sillä muut hommat on kyllä hallussa melko pitkälti. Minun täytyy vain vetää joku raja siihen mihin mennessä pidän tauon esseistä ja kaiken maailman tehtävistä, sillä en halua enää lähempänä laskettua aikaa vetää itseäni ihan loppuun. Katuisin varmasti, jos en hetkeksi rauhoittuisi. Tämän hetkinen mielentila on kuitenkin tosi kaoottinen, stressaantunut, kiukkuinen ja ahdistunut. Nyt on vain liikaa liian lyhyelle ajalle. Tiedän kuitenkin ettei tämä helpota ennen kuin olen saanut tehtävät tehtyä. Olipa kyllä taas sellainen positiivisuuden multihuipentuma tämä aloitus. 

Ei minun koko viikko ole kuitenkaan ollut täynnä stressiä ja kaaosta. Tämän hetken mielentila ei ole nyt vain kaikista kukoistavin. Eilen kun saimme selvyyden vauvan koosta ja tiedon siitä, että kaikki on vauvalla vallan mainiosti, on stressi keskittynyt ihan muihin juttuihin. Pississänikään ei ollut enää yhtään sokeria, joten lääkäri totesi sen edellisen olleen vain kaakaon ja vehnäsämpylän aiheuttama. Olen seurannut taas viikon sokeriarvoja kotona, eikä nekään viittaa raskausajan diabetekseen. Voin siis huokaista kaikin puolin helpotuksesta ja joskus jopa herkutella. Toukka oli siis eilen arviolta 2245g, eli jopa himpun verran keskikäyrän alapuolella. Hyvin lähellä kuitenkin keskikäyrää, eikä siis missään nimessä mikään jumbovauva. Ultratessa hänellä oli niin hirveä meno ja meininki päällä, että siinä sitä sitten maattiinkin pitkään, jotta saatiin kaikki tarpeellinen mitattua. Oli niin hauska katsoa kun pienet jalat potki täysiä samaan aikaan kun tunsin liikkeet. Touksulla onkin ollut ihan hurja meno viime päivinä, ja minusta tuntuu vain päivä päivältä enemmän, että melkoinen elohiiri on maailmaan saapumassa. Olen kyllä niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että kaikki on vallan mainiosti ja Toukka on niin eläväinen pieni. 

Samalla kun kävin eilen lääkärillä, oli meillä myös pelkopolille aika. Näin lyhyesti ja ytimekkäästi kävin juttelemassa omista mietteistä synnytystä kohtaan. Olen aina ollut ihminen, joka jännittää etukäteen kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Päällimmäisenä on itsellä mielessä se, miten mahdan reagoida synnytyskipuun ja siihen, ettei tilanne ole minun hallittavissa. Minulle on niin vaikea vain heittäytyä tilanteisiin, missä en voi itse päättää mitä tulee tapahtumaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että olen hyvin miettinyt ja pohtinut synnytystä erilaisista näkökulmista ja valmistautunut siihen henkisesti niin hyvin kuin on vain mahdollista. Onneksi tässä etukäteen jännittämisessä on se hyvä puoli, että usein pärjään lopulta tosi hyvin niissä tilanteissa mitä olen ennalta jännittänyt. Kaiken jännityksen keskellä koen kuitenkin myös jollain tasolla innostusta siitä, että pian minun elämä on yhtä suurta kokemusta rikkaampi. Oli se kokemus sitten millainen tahansa. Edessä se on joka tapauksessa, olin siihen valmis tai en. Niin tai ei kai synnyttämiseen voi koskaan olla edes valmis, ainakaan täysin. 

Tässäpä tämä kulunut viikko erittäin realistisista tunnelmista ilman sen suurempia konstailuja. Ehkäpä ensi viikolla mieli on taas kevyempi ja juttukin lennokkaampaa! Toivon myös, että tulevalla viikolla saataisiin järkättyä Tuomaksen kanssa yhteistä aikaa, koska sitä ei välttämättä heti ole tiedossa vauvan synnyttyä. 

Kivaa pian alkavaa viikonloppua Teille! 

Niin ja mitä tuohon kuvaan tulee, niin se on muffinssi. Ei liity mihinkään, mutta silti liittyy kaikkeen. Niin sanoinko jo, että kiire! Ei aikaa kuvien ottamiseen. Niin ja joskus sai myös herkutella! Näettekö, ei liity mihinkään ja silti liittyy kaikkeen.


torstai 16. helmikuuta 2017

Naiset on naisia ja pyllyssä on hikka!


Tänään täyttyi 33. raskausviikko, ja kännykässä olevan raskaussovelluksen mukaan sikiö alkaa olla jo valmis. Muistuttipa se myös, että enää ei mene kauan aikaa kun vauva saapuu. No, minä en ole valmis! En vielä! Koska se aika hidastuu, kuten kaikki odottavat äidit väittää? Olen koko raskauden ajan kuullut, että odotapa vain kun pääset viimeisellä kolmannekselle. Siellä kuulemma aika matelee. Ei matele! Kiitää vain hullua kyytiä edelleen eteenpäin. Ainut kun raskauden aikana aika on madellut oli alkuraskaus, kun jokainen minuutti tuntui yhdeltä kärsimyksen vuodelta. Sen jälkeen minusta on tuntunut, että olen joka välissä ottamassa uusia masukuvia, vaikka niiden välissä on aina ollut neljä viikkoa. Jää nähtäväksi, montako masukuvaa ehdin vielä ottaa ennen kuin Toukka saapuu. 

Koska päivitin viime torstain Toukkatorstain vain muutama päivä sitten, ei mitään uutta ole tapahtunut muutaman päivän sisällä. Siksi näänkin mahdollisuuden nyt rustailla siitä, miten olen koko raskausajan saanut tukea omalle mielikuvalleni siitä, kuinka toinen nainen voi olla susi toiselle. Varsinkin kun kyse on raskaudesta. Myönnän, että kerran tämän oivalluksen saatuani olen ehkä napsinut joka paikasta tätä tukevia todisteita, vaikka onnekseni olen myös kohdannut paljon myötätuntoa ja tukemista naisten välillä. Se mistä tämä mielipide kumpuaa, on raskauden aikana kohdatut kommentit joko itselleni tai toisten naisten välillä. Olen muutamassa facebookin vauvaryhmässä, mitkä yleisesti ottaen näen vaarallisena hormonihuuruisten kenttänä. En ensisijaisesti haluaisi edes myöntää olevani sellaisilla, koska no, kaikkihan me tiedetään mitä tapahtuu kun raskaana olevat naiset laitetaan samaan paikkaan miltei anonyymeina. Monen mielestä on yhtä hulluutta edes olla moisissa ryhmissä, mutta tämäkin on taas mielipide muiden joukossa. Itsekin olen kyllä jokseenkin sitä mieltä, että hulluahan se onkin. Jotenkin olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut ihmisten toimintatavoista niin oikeassa elämässä kuin internetissäkin. Siinä varmaan yksi syy miksi opiskelen kasvatustieteitä. Olen etenkin netissä hyvin usein se sivustaseuraaja, mutta myönnän kyllä, että on siinä ollut omat hyötynsäkin. Parhaimmillaan sieltäkin voi saada vertaistukea ja kohdata samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Jokaisella asialla on kuitenkin se kääntöpuolensa. Monesti saa olla todistamassa toisten suoranaista solvausta ja haukkumista. Tämä on se aihe mikä itseä kovasti kummastuttaa. Nainen voi todellakin olla susi toiselle naiselle, varsinkin kun on kyse raskaudesta. 


Ensimmäisiä kommentteja kärsiessäni raskauspahoinvoinnista oli, että älä huoli, kyllä se loppuu viimeistään yhdeksän kuukauden päästä. Sillä hetkellä kun pidätät vuorokauden ympäri oksennusta, ei paljon huumori riitä miettimään, jos sitä jatkuisikin sen yhdeksän kuukautta. Onko toisen naisen reilua maalata se piru nokan eteen sillä heikolla hetkellä? Eikö meidän pitäisi olla täällä tukemassa toisia? Kun näissä ryhmissäkin joku kaipaa apua ja vinkkejä raskauspahoinvointiin, mahtuu niiden hyvien kommenttien väliin aina niitä, missä kylmän viileästi todetaan, että mikään ei auta ja viimeiset oksennukset tulee vielä synnytyssalissa ennen kuin loppuu. Kiitti hei! Nämä oli just ne sanat mitkä kuka tahansa nainen haluaa kuulla sillä hetkellä, kun pelkkä ruisleivän haju saa oksennuksen kurkkuun. Toinen ääripää on sitten ne naiset, jotka käyvät kommentoimassa kuinka uskomatonta raskauspahoinvointi on, kun ei heillä vain ole ollut yhtään. No, kivat sulle sitten! Sitten on niitä, kun joku murehtii verenvuotoa ja miettii, että onko tämä nyt se keskenmeno vai ei. Onhan se reilua olla realistinen, mutta mikä tarve jollain on käydä sivaltamassa suoraan, että hänellä verenvuoto on aina tarkoittanut keskenmenoa, että kyllä se kipu ja vuoto siitä pahenee. Voitaisko me aina miettiä, että mitä ehkä itse haluttais kuulla sellaisessa tilanteessa? Olenko minä vain se herkkäperse, jolla menee tunteisiin tällainen kommentointi tai keskustelu, vai onko se jonkun muunkin mielestä epäreilua? Miksei me voitaisi tukea kilpaa toisiamme? Sanotaan ne kivat sanat ja helpotetaan toisen tuskaa. Jaetaan kaikki parhaimmat vinkit jääpalojen imeskelystä näkkäriin yöpöydällä. Rauhoitetaan ja kannustetaan. Ei minulla tulisi ainakaan mieleen kertoa synnytyspelkoiselle mahdollisesta omasta huonosta synnytyskokemuksesta kaikkine likaisine yksityiskohtineen, vaikkei sellaista nyt olekaan. Ymmärrätte kuitenkin varmasti pointin. Syy, miksi olen poistanut näiden muutaman ryhmän keskustelujen ilmoitukset on se, että näin pystyn käydä lueskelemassa vain ne itseä kiinnostavat jutut juuri silloin, kun itseä huvittaa. 

Eiköhän tässä ollut vuodatusta tarpeeksi tälle torstaille. Loppupiristyksenä voin todeta, että minun pyllyssä on ollut tänään kaksi kertaa hikka! Olin luennolla, ja aloin ihmetellä outoa, nykivää tunnetta pyllyssä ja vatsassa samaan aikaan. Vihdoin tajusin, miltä se tuntuu kun vauvalla on hikka. Ehkä hauskin tunne ikinä! Tällä hetkellä kyllä tuntuu, että olen täynnä vauvaa! Toukan liikkeet on jo niin selkeitä, että tunnen pienimmätkin nykäykset. Eilen työnsin taas Toukan pyllyä irti minun kylkiluista, niin samaan aikaan hänen jalat tökkäsi toiselle puolelle vatsaa. Aivan kuin olisin voinut jo pidellä pientä käsissäni. On se vain ihmeellistä!


tiistai 14. helmikuuta 2017

32. raskausviikko ja masukuvat


Hei vaan! Kuten jo blogin facebook-sivulla mainitsinkin viime torstaina, niin olen ollut kipeänä, minkä vuoksi viime viikon Toukkatorstaikin jäi päivittämättä. Voin kertoa, että kyllä teki tiukkaa nöyrtyä flunssalle ja todeta, että minusta ei ollut kirjoittelemaan blogiin, saati poseeraamaan masukuviin, mitkä olisi ollut vuorossa juurikin viime torstaina. Terveys kuitenkin ennen kaikkea, ja nyt alan jo pikkuhiljaa olla taas elävien kirjoissa. Minut kaatoi siis sänkyyn raskausajan kolmas flunssa, ja se onkin ennätyssaldo moneen vuoteen! Viime flunssassa kävin lääkärissä, joka totesikin, että raskaana ihan tavallisetkin flunssat tuppaa olemaan voimakkaampia ja venyä pidemmäksi. Tämän olen kyllä saanut todeta kantapään kautta! Mitään muuta en tällä hetkellä toivo enempää kuin sitä, että pysyisin nyt vähintään loppuraskauden terveenä, mieluiten vaikka koko loppuvuoden.   


Torstaina siis tuli täyteen 32. raskausviikko, mutta masukuvat sen sijaan on otettu tarkalleen sattuneesta syystä 32+3. En kuitenkaan usko, että parissa päivässä masu on ottanut mitään jättimäistä, silmiinpistävää harppausta. Kuten kuvasta näkyy, on vatsani saanut kuitenkin neljässä viikossa kokoa. On jännä huomata miten vatsa on alkanut leviämään enemmän sivuille, kun aiemmin se on hyvin itsepäisesti kasvanut suoraan eteenpäin. Omasta mielestä ollaan nyt ylitetty se söpön, ihanan, siron raskausvatsan raja, ja nyt painitaan jo ihan omassa luokassa. Alan näyttää todellakin raskaalta sen sanan nimenomaisessa merkityksessä. Masuni mitta kasvaa tällä hetkellä yläkäyrällä, ja sainkin tänään neuvolasta lähetteen ultraan, missä tarkastetaan vauvan koko lähinnä oman mielenterveyteni takia. Pissani oli myös tänään neuvolassa sokereiden osalta kolmella plussalla, mikä saattanee viitata raskausdiabetekseen. Mitään diagnoosia en kuitenkaan saanut, vaan asiaa tarkkaillaan nyt kotimittauksilla. Olen jo aiemmin maininnut, että mikään ei enää yllätä minua tämän raskauden kohdalla. Oireita tulee ja menee, mutta menköön. Tämä kuitenkin jollain tapaa säikäytti minut, sillä jos mikään ongelmistani edes lipaisee siihen, ettei vauvalla jossain vaiheessa olisi hyvä olla masussani, tuntuu se pahalta. Niin kauan kun vauvalla on kaikki hyvin ja minullakin pääpiirteittäin, niin sitten on kaikki hyvin. Minä kyllä kestän vihlaisut, supistelut ja kivut niin kauan, kunhan vauvalla on vain hyvä. Onneksi olen kuitenkin saanut tosi hyvää hoitoa neuvolasta, ja tarkkailun alla on turvallinen olla. Olen kuitenkin tirauttanut muutamia kyyneleitä hormonihuuruissani nyt jokaisesta jaffa-keksistä ja juodusta mehulasillisesta, vaikka minulle vakuutettiin neuvolassa ettei sellaiset yksistään aiheuta yhtään mitään.



Kuten olen tänne blogin puolelle jo aikaisemmin väläytellyt, niin synnytys on pyörinyt paljon mielessä. Tajusin yhtäkkiä, että olen viime ajat keskittynyt miettimään niin paljon tulevaa synnytystä, että olen välillä unohtanut nauttia tästä hetkestä. Niistä ihanista vauvan liikkeistä, jotka joka kerta tuntiessa koen miten vauva haluaisi kertoa minulle, kuinka hyvä huumorintaju hänellä on. Kävimme jo yksi päivä luennolla keskustelua siitä, onko oikein puskea minun kylkiluita kasaan. Kun minä painoin kevyesti kämmenellä häntä irti kylkiluistani, painoi Toukka vielä tiukemmin vastaan. Tässä kamppailussa en ole voinut tehdä muuta kuin antaa periksi, mutta kun hän pääsee tänne vatsan ulkopuolelle, voidaan  heti alkuun käydä läpi yhteiset pelisäännöt. No, vitsi vitsi! Minusta on vain ihan käsittämätöntä, että jollain tapaa tämä pieni tuntuu jo niin tutulta, vaikka en tiedä hänestä  paljon mitään.Tosin nyt tiedän sen, että se mitä hän painaa päivittäin minun kylkiluita vasten on pylly. Niin söpöä! Voin jo niin kuvitella miten ihana ja rakas pikkupylly meille tulee. Iltaisin kun hieron vatsaani rasvaa, voin tuntea pienen ihmisen ruumiinosia sisälläni. Ihan hullua miten lähellä vauva on fyysisesti, mutta silti vielä jotenkin kaukana. Useamman viikon, supistuksen ja synnytyksen takana. Tai no, viikot tuntuu kyllä pikkuhiljaa käyvän vähiin. En silti ole vielä lopen kyllästynyt, vaan muistan nyt tietoisestikin nauttia jokaisesta hetkestä kun saan kantaa mukanani maailman suurinta aarretta. 


Toissa viikolla koin kaipaavani jotain pientä piristystä ja tilasin Oot niin ihanan neuvolakorttikotelon. No, onhan se ihana. Touksu on ihana ja kaikki on vaan niin ihanaa. Ollaan tehty myös muita isompiakin hankintoja nyt, kuten vaunut. Kaikki alkaa pikkuhiljaa olla hankittuna lukuunottamatta joitain pieniä juttuja. Vielä on onneksi aikaa, ja loput saa kun vauva on syntynyt!