torstai 23. helmikuuta 2017

Kiukku, stressi ja ahdistus. Niin ja muffinssi.


Tänään tuli täyteen 34. raskausviikko ja minun päivä on kulunut pitkälti kouluhommien parissa. Tällä hetkellä ei ole oikeastaan muut asiat pinnassa kuin kaikki se, mitä pitäisi saada valmiiksi ennen vauvan syntymää. Lähinnä nyt viittaan tosiaan kaikkiin koulujuttuihin, sillä muut hommat on kyllä hallussa melko pitkälti. Minun täytyy vain vetää joku raja siihen mihin mennessä pidän tauon esseistä ja kaiken maailman tehtävistä, sillä en halua enää lähempänä laskettua aikaa vetää itseäni ihan loppuun. Katuisin varmasti, jos en hetkeksi rauhoittuisi. Tämän hetkinen mielentila on kuitenkin tosi kaoottinen, stressaantunut, kiukkuinen ja ahdistunut. Nyt on vain liikaa liian lyhyelle ajalle. Tiedän kuitenkin ettei tämä helpota ennen kuin olen saanut tehtävät tehtyä. Olipa kyllä taas sellainen positiivisuuden multihuipentuma tämä aloitus. 

Ei minun koko viikko ole kuitenkaan ollut täynnä stressiä ja kaaosta. Tämän hetken mielentila ei ole nyt vain kaikista kukoistavin. Eilen kun saimme selvyyden vauvan koosta ja tiedon siitä, että kaikki on vauvalla vallan mainiosti, on stressi keskittynyt ihan muihin juttuihin. Pississänikään ei ollut enää yhtään sokeria, joten lääkäri totesi sen edellisen olleen vain kaakaon ja vehnäsämpylän aiheuttama. Olen seurannut taas viikon sokeriarvoja kotona, eikä nekään viittaa raskausajan diabetekseen. Voin siis huokaista kaikin puolin helpotuksesta ja joskus jopa herkutella. Toukka oli siis eilen arviolta 2245g, eli jopa himpun verran keskikäyrän alapuolella. Hyvin lähellä kuitenkin keskikäyrää, eikä siis missään nimessä mikään jumbovauva. Ultratessa hänellä oli niin hirveä meno ja meininki päällä, että siinä sitä sitten maattiinkin pitkään, jotta saatiin kaikki tarpeellinen mitattua. Oli niin hauska katsoa kun pienet jalat potki täysiä samaan aikaan kun tunsin liikkeet. Touksulla onkin ollut ihan hurja meno viime päivinä, ja minusta tuntuu vain päivä päivältä enemmän, että melkoinen elohiiri on maailmaan saapumassa. Olen kyllä niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että kaikki on vallan mainiosti ja Toukka on niin eläväinen pieni. 

Samalla kun kävin eilen lääkärillä, oli meillä myös pelkopolille aika. Näin lyhyesti ja ytimekkäästi kävin juttelemassa omista mietteistä synnytystä kohtaan. Olen aina ollut ihminen, joka jännittää etukäteen kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Päällimmäisenä on itsellä mielessä se, miten mahdan reagoida synnytyskipuun ja siihen, ettei tilanne ole minun hallittavissa. Minulle on niin vaikea vain heittäytyä tilanteisiin, missä en voi itse päättää mitä tulee tapahtumaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että olen hyvin miettinyt ja pohtinut synnytystä erilaisista näkökulmista ja valmistautunut siihen henkisesti niin hyvin kuin on vain mahdollista. Onneksi tässä etukäteen jännittämisessä on se hyvä puoli, että usein pärjään lopulta tosi hyvin niissä tilanteissa mitä olen ennalta jännittänyt. Kaiken jännityksen keskellä koen kuitenkin myös jollain tasolla innostusta siitä, että pian minun elämä on yhtä suurta kokemusta rikkaampi. Oli se kokemus sitten millainen tahansa. Edessä se on joka tapauksessa, olin siihen valmis tai en. Niin tai ei kai synnyttämiseen voi koskaan olla edes valmis, ainakaan täysin. 

Tässäpä tämä kulunut viikko erittäin realistisista tunnelmista ilman sen suurempia konstailuja. Ehkäpä ensi viikolla mieli on taas kevyempi ja juttukin lennokkaampaa! Toivon myös, että tulevalla viikolla saataisiin järkättyä Tuomaksen kanssa yhteistä aikaa, koska sitä ei välttämättä heti ole tiedossa vauvan synnyttyä. 

Kivaa pian alkavaa viikonloppua Teille! 

Niin ja mitä tuohon kuvaan tulee, niin se on muffinssi. Ei liity mihinkään, mutta silti liittyy kaikkeen. Niin sanoinko jo, että kiire! Ei aikaa kuvien ottamiseen. Niin ja joskus sai myös herkutella! Näettekö, ei liity mihinkään ja silti liittyy kaikkeen.


torstai 16. helmikuuta 2017

Naiset on naisia ja pyllyssä on hikka!


Tänään täyttyi 33. raskausviikko, ja kännykässä olevan raskaussovelluksen mukaan sikiö alkaa olla jo valmis. Muistuttipa se myös, että enää ei mene kauan aikaa kun vauva saapuu. No, minä en ole valmis! En vielä! Koska se aika hidastuu, kuten kaikki odottavat äidit väittää? Olen koko raskauden ajan kuullut, että odotapa vain kun pääset viimeisellä kolmannekselle. Siellä kuulemma aika matelee. Ei matele! Kiitää vain hullua kyytiä edelleen eteenpäin. Ainut kun raskauden aikana aika on madellut oli alkuraskaus, kun jokainen minuutti tuntui yhdeltä kärsimyksen vuodelta. Sen jälkeen minusta on tuntunut, että olen joka välissä ottamassa uusia masukuvia, vaikka niiden välissä on aina ollut neljä viikkoa. Jää nähtäväksi, montako masukuvaa ehdin vielä ottaa ennen kuin Toukka saapuu. 

Koska päivitin viime torstain Toukkatorstain vain muutama päivä sitten, ei mitään uutta ole tapahtunut muutaman päivän sisällä. Siksi näänkin mahdollisuuden nyt rustailla siitä, miten olen koko raskausajan saanut tukea omalle mielikuvalleni siitä, kuinka toinen nainen voi olla susi toiselle. Varsinkin kun kyse on raskaudesta. Myönnän, että kerran tämän oivalluksen saatuani olen ehkä napsinut joka paikasta tätä tukevia todisteita, vaikka onnekseni olen myös kohdannut paljon myötätuntoa ja tukemista naisten välillä. Se mistä tämä mielipide kumpuaa, on raskauden aikana kohdatut kommentit joko itselleni tai toisten naisten välillä. Olen muutamassa facebookin vauvaryhmässä, mitkä yleisesti ottaen näen vaarallisena hormonihuuruisten kenttänä. En ensisijaisesti haluaisi edes myöntää olevani sellaisilla, koska no, kaikkihan me tiedetään mitä tapahtuu kun raskaana olevat naiset laitetaan samaan paikkaan miltei anonyymeina. Monen mielestä on yhtä hulluutta edes olla moisissa ryhmissä, mutta tämäkin on taas mielipide muiden joukossa. Itsekin olen kyllä jokseenkin sitä mieltä, että hulluahan se onkin. Jotenkin olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut ihmisten toimintatavoista niin oikeassa elämässä kuin internetissäkin. Siinä varmaan yksi syy miksi opiskelen kasvatustieteitä. Olen etenkin netissä hyvin usein se sivustaseuraaja, mutta myönnän kyllä, että on siinä ollut omat hyötynsäkin. Parhaimmillaan sieltäkin voi saada vertaistukea ja kohdata samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Jokaisella asialla on kuitenkin se kääntöpuolensa. Monesti saa olla todistamassa toisten suoranaista solvausta ja haukkumista. Tämä on se aihe mikä itseä kovasti kummastuttaa. Nainen voi todellakin olla susi toiselle naiselle, varsinkin kun on kyse raskaudesta. 


Ensimmäisiä kommentteja kärsiessäni raskauspahoinvoinnista oli, että älä huoli, kyllä se loppuu viimeistään yhdeksän kuukauden päästä. Sillä hetkellä kun pidätät vuorokauden ympäri oksennusta, ei paljon huumori riitä miettimään, jos sitä jatkuisikin sen yhdeksän kuukautta. Onko toisen naisen reilua maalata se piru nokan eteen sillä heikolla hetkellä? Eikö meidän pitäisi olla täällä tukemassa toisia? Kun näissä ryhmissäkin joku kaipaa apua ja vinkkejä raskauspahoinvointiin, mahtuu niiden hyvien kommenttien väliin aina niitä, missä kylmän viileästi todetaan, että mikään ei auta ja viimeiset oksennukset tulee vielä synnytyssalissa ennen kuin loppuu. Kiitti hei! Nämä oli just ne sanat mitkä kuka tahansa nainen haluaa kuulla sillä hetkellä, kun pelkkä ruisleivän haju saa oksennuksen kurkkuun. Toinen ääripää on sitten ne naiset, jotka käyvät kommentoimassa kuinka uskomatonta raskauspahoinvointi on, kun ei heillä vain ole ollut yhtään. No, kivat sulle sitten! Sitten on niitä, kun joku murehtii verenvuotoa ja miettii, että onko tämä nyt se keskenmeno vai ei. Onhan se reilua olla realistinen, mutta mikä tarve jollain on käydä sivaltamassa suoraan, että hänellä verenvuoto on aina tarkoittanut keskenmenoa, että kyllä se kipu ja vuoto siitä pahenee. Voitaisko me aina miettiä, että mitä ehkä itse haluttais kuulla sellaisessa tilanteessa? Olenko minä vain se herkkäperse, jolla menee tunteisiin tällainen kommentointi tai keskustelu, vai onko se jonkun muunkin mielestä epäreilua? Miksei me voitaisi tukea kilpaa toisiamme? Sanotaan ne kivat sanat ja helpotetaan toisen tuskaa. Jaetaan kaikki parhaimmat vinkit jääpalojen imeskelystä näkkäriin yöpöydällä. Rauhoitetaan ja kannustetaan. Ei minulla tulisi ainakaan mieleen kertoa synnytyspelkoiselle mahdollisesta omasta huonosta synnytyskokemuksesta kaikkine likaisine yksityiskohtineen, vaikkei sellaista nyt olekaan. Ymmärrätte kuitenkin varmasti pointin. Syy, miksi olen poistanut näiden muutaman ryhmän keskustelujen ilmoitukset on se, että näin pystyn käydä lueskelemassa vain ne itseä kiinnostavat jutut juuri silloin, kun itseä huvittaa. 

Eiköhän tässä ollut vuodatusta tarpeeksi tälle torstaille. Loppupiristyksenä voin todeta, että minun pyllyssä on ollut tänään kaksi kertaa hikka! Olin luennolla, ja aloin ihmetellä outoa, nykivää tunnetta pyllyssä ja vatsassa samaan aikaan. Vihdoin tajusin, miltä se tuntuu kun vauvalla on hikka. Ehkä hauskin tunne ikinä! Tällä hetkellä kyllä tuntuu, että olen täynnä vauvaa! Toukan liikkeet on jo niin selkeitä, että tunnen pienimmätkin nykäykset. Eilen työnsin taas Toukan pyllyä irti minun kylkiluista, niin samaan aikaan hänen jalat tökkäsi toiselle puolelle vatsaa. Aivan kuin olisin voinut jo pidellä pientä käsissäni. On se vain ihmeellistä!


tiistai 14. helmikuuta 2017

32. raskausviikko ja masukuvat


Hei vaan! Kuten jo blogin facebook-sivulla mainitsinkin viime torstaina, niin olen ollut kipeänä, minkä vuoksi viime viikon Toukkatorstaikin jäi päivittämättä. Voin kertoa, että kyllä teki tiukkaa nöyrtyä flunssalle ja todeta, että minusta ei ollut kirjoittelemaan blogiin, saati poseeraamaan masukuviin, mitkä olisi ollut vuorossa juurikin viime torstaina. Terveys kuitenkin ennen kaikkea, ja nyt alan jo pikkuhiljaa olla taas elävien kirjoissa. Minut kaatoi siis sänkyyn raskausajan kolmas flunssa, ja se onkin ennätyssaldo moneen vuoteen! Viime flunssassa kävin lääkärissä, joka totesikin, että raskaana ihan tavallisetkin flunssat tuppaa olemaan voimakkaampia ja venyä pidemmäksi. Tämän olen kyllä saanut todeta kantapään kautta! Mitään muuta en tällä hetkellä toivo enempää kuin sitä, että pysyisin nyt vähintään loppuraskauden terveenä, mieluiten vaikka koko loppuvuoden.   


Torstaina siis tuli täyteen 32. raskausviikko, mutta masukuvat sen sijaan on otettu tarkalleen sattuneesta syystä 32+3. En kuitenkaan usko, että parissa päivässä masu on ottanut mitään jättimäistä, silmiinpistävää harppausta. Kuten kuvasta näkyy, on vatsani saanut kuitenkin neljässä viikossa kokoa. On jännä huomata miten vatsa on alkanut leviämään enemmän sivuille, kun aiemmin se on hyvin itsepäisesti kasvanut suoraan eteenpäin. Omasta mielestä ollaan nyt ylitetty se söpön, ihanan, siron raskausvatsan raja, ja nyt painitaan jo ihan omassa luokassa. Alan näyttää todellakin raskaalta sen sanan nimenomaisessa merkityksessä. Masuni mitta kasvaa tällä hetkellä yläkäyrällä, ja sainkin tänään neuvolasta lähetteen ultraan, missä tarkastetaan vauvan koko lähinnä oman mielenterveyteni takia. Pissani oli myös tänään neuvolassa sokereiden osalta kolmella plussalla, mikä saattanee viitata raskausdiabetekseen. Mitään diagnoosia en kuitenkaan saanut, vaan asiaa tarkkaillaan nyt kotimittauksilla. Olen jo aiemmin maininnut, että mikään ei enää yllätä minua tämän raskauden kohdalla. Oireita tulee ja menee, mutta menköön. Tämä kuitenkin jollain tapaa säikäytti minut, sillä jos mikään ongelmistani edes lipaisee siihen, ettei vauvalla jossain vaiheessa olisi hyvä olla masussani, tuntuu se pahalta. Niin kauan kun vauvalla on kaikki hyvin ja minullakin pääpiirteittäin, niin sitten on kaikki hyvin. Minä kyllä kestän vihlaisut, supistelut ja kivut niin kauan, kunhan vauvalla on vain hyvä. Onneksi olen kuitenkin saanut tosi hyvää hoitoa neuvolasta, ja tarkkailun alla on turvallinen olla. Olen kuitenkin tirauttanut muutamia kyyneleitä hormonihuuruissani nyt jokaisesta jaffa-keksistä ja juodusta mehulasillisesta, vaikka minulle vakuutettiin neuvolassa ettei sellaiset yksistään aiheuta yhtään mitään.



Kuten olen tänne blogin puolelle jo aikaisemmin väläytellyt, niin synnytys on pyörinyt paljon mielessä. Tajusin yhtäkkiä, että olen viime ajat keskittynyt miettimään niin paljon tulevaa synnytystä, että olen välillä unohtanut nauttia tästä hetkestä. Niistä ihanista vauvan liikkeistä, jotka joka kerta tuntiessa koen miten vauva haluaisi kertoa minulle, kuinka hyvä huumorintaju hänellä on. Kävimme jo yksi päivä luennolla keskustelua siitä, onko oikein puskea minun kylkiluita kasaan. Kun minä painoin kevyesti kämmenellä häntä irti kylkiluistani, painoi Toukka vielä tiukemmin vastaan. Tässä kamppailussa en ole voinut tehdä muuta kuin antaa periksi, mutta kun hän pääsee tänne vatsan ulkopuolelle, voidaan  heti alkuun käydä läpi yhteiset pelisäännöt. No, vitsi vitsi! Minusta on vain ihan käsittämätöntä, että jollain tapaa tämä pieni tuntuu jo niin tutulta, vaikka en tiedä hänestä  paljon mitään.Tosin nyt tiedän sen, että se mitä hän painaa päivittäin minun kylkiluita vasten on pylly. Niin söpöä! Voin jo niin kuvitella miten ihana ja rakas pikkupylly meille tulee. Iltaisin kun hieron vatsaani rasvaa, voin tuntea pienen ihmisen ruumiinosia sisälläni. Ihan hullua miten lähellä vauva on fyysisesti, mutta silti vielä jotenkin kaukana. Useamman viikon, supistuksen ja synnytyksen takana. Tai no, viikot tuntuu kyllä pikkuhiljaa käyvän vähiin. En silti ole vielä lopen kyllästynyt, vaan muistan nyt tietoisestikin nauttia jokaisesta hetkestä kun saan kantaa mukanani maailman suurinta aarretta. 


Toissa viikolla koin kaipaavani jotain pientä piristystä ja tilasin Oot niin ihanan neuvolakorttikotelon. No, onhan se ihana. Touksu on ihana ja kaikki on vaan niin ihanaa. Ollaan tehty myös muita isompiakin hankintoja nyt, kuten vaunut. Kaikki alkaa pikkuhiljaa olla hankittuna lukuunottamatta joitain pieniä juttuja. Vielä on onneksi aikaa, ja loput saa kun vauva on syntynyt!


torstai 2. helmikuuta 2017

Toukkatorstai: kinder-munan mietteitä


Tervehdys Tampereelta! Ollaan piipahtamassa viimeistä kertaa ennen Toukan tuloa Tuomaksen lapsuuden maisemissa. Tuomas ja sitä kautta myös Tuomaksen suku on täältä päin, joten vieraillaan täällä muutamia kertoja vuodessa. Minun sairasloma sen kun jatkuu, ja tuntuu niin hyvältä olla välillä jossain muualla kuin kotona. En ole palaamassa enää töihin ennen maaliskuun alussa alkavaa äitiyslomaa, koska pienikin rasitus aiheuttaa supisteluja ja kipua. Tällä viikolla kivut onkin muuttunut taas ihan uusiin ulottuvuuksiin, ja joudun kesken kävelyn monesti pysähtymään hengittelemään joko vihlaisujen tai supistelujen ajaksi. Kaikki on kuitenkin vauvalla hyvin, ja se on kaikista tärkeintä. Minäkin olen jo oppinut ottamaan rauhallisesti ja suomaan itselle sen, että jos ei pysty niin sitten ei pysty. Ei tätä enää niin kauan ole jäljellä!

Edessä siintävä synnytys on pyörinyt aika paljon mielessä viime aikoina, johtuen ehkä myös siitä, että viime lauantaina kävimme synnytysosaston synnytysvalmennuksessa. Kokemus oli kuitenkin hyvä ja avartava. Tuntuu, että en ole ihan vielä henkisesti valmis synnytykseen, mutta eihän minun ihan vielä tarvikaan olla. Luotan kuitenkin, että kun vauva on valmis syntymään, on myös minun mieli siihen niin valmis kuin voi olla. Aikaisemman jännityksen ja pelon lisäksi olen onneksi onnistunut luomaan mieleen positiivisia mielikuvia tulevasta synnytyksestä, enkä malttaisi oikein odottaa, että saadaan pieni tyyppi tänne meitä ilahduttamaan. Jos näin voi sanoa, aiheuttaa koko synnytyksen jännitys mieleen myös innostusta. Vaikka se hetki onkin jännittävä, on siinä myös niin paljon odotettavaa. 


Vaikka alan ihan tosissani muistuttamaan rantautunutta valasta, on mielikuvani omasta kehosta ehkä armeliaimmat pitkään aikaan. Ei sen puoleen, että olisin kokenut joskus jotain älytöntä kriisiä omasta kehostani, mutta kyllähän varmaan jokainen nainen kriiseilee välillä milloin mitäkin itsessään. Vaikka en ole koskaan ollut näin "rehevä", koen olevani tilanteessa, missä kaikki muu on niin paljon tärkeämpää kuin oman kehon koko. Rakastan sitä, kun voin tarjota parhaan kodin meidän pienelle. Olen oikeastaan aika ylpeä kehostani, sillä se osaa toimia viisaasti ilman, että minun tarvii sitä liikaa miettiä. Olen koko raskauden kuunnellut omaa kehoani ja vointiani paremmin kuin koskaan ennen, ja se on todellakin kannattanut. Kaikista haasteista, kivuista ja vaivoista huolimatta mitä raskaus on tuonut, voin henkisesti hyvin. Olen onnellinen ja minun on hyvä olla. En ole myöskään kiinnostunut missä kulmassa näytän mahdollisimman hoikalta. Voi, katsokaa nyt minua! Olen ylpeydellä muotoutunut juuri sen muotoiseksi, miltä kinder-munan kuuluukin näyttää! Niin ihanan pyöreä päältä kera yllärin! Se me ollaan, Toukka ja minä. 

Nyt sinkoan vielä hetkeksi hipelöimään tämän päivän kirpputoriaarteita, mitä löydettiin tänään pienelle. En ole ikinä tuhlannut niin paljon rahaa kirpputoreille kuin tänään, mutta voi jummi me löydettiin vaikka ja mitä vauvaa varten! En voi olla hehkuttamatta, miten loistava keksintö kierrätys on, varsinkin kun on kyse vauvanvaatteista. Ne ehtii olla käytössä niin vähän aikaa, että käytettynä löytyy tosi hyväkuntoisia vaatteita. Jos oltaisiin ostettu kaksi täyttä kassillista vaatetta kaupasta, olisi siihen saatu kulumaan monta sataa euroa! Onneksi on kirpparit!