torstai 26. tammikuuta 2017

Toukkatorstai: 30. raskausviikko


Tänään tuli täyteen 30. raskausviikko, mikä tarkoittaa, että tasan 10 viikkoa laskettuun aikaan. En aio enää kauhistellu miten nopeasti aika on lopulta mennyt, koska kun kelaan koko raskausaikaa mielessä taaksepäin, on siihen mahtunut niin paljon kaikkea. Välillä on tuntunut siltä, kuin aika olisi seisahtanut, ja niitä hetkiä en jää niinkään kaipaamaan. Näistä hyvänä esimerkkinä viime viikonloppu, kun koin elämäni närästyksen ja totaalisen suolen tyhjennyksen. Sori suorasanaisuus, mutta minun vähäinenkin siveellisyys on karissut raskauden aikana. Nämä hetket, kun olen voinut tavalla tai toisella pahoin tai kokenut kipua milloin iskiaksen, milloin sijoiltaan menneen olkapään takia, on aika todellakin madellut. 

Enemmän koko raskauden aikana aika on kuitenkin kiitänyt ja juossut. Olen ollut onnellinen sisällä kasvavasta pienokaisesta ja nauttinut silitellen jokaöisellä pissareissulla ihmetellen aina vain isompaa vatsaani. Olen ollut kiitollinen jokaisesta liikkeestä minkä tunnen Toukan tekevän, jopa niistä mitkä mojahtaa suoraan kylkiluihin. Eilen kuitenkin sain kokea hetken, jona todellakin tunsin kiitollisuutta, ja jonka tulen muistamaan aina. Minun yliopistokaverit oli järjestänyt yllärinä baby showerit! Oli lättyjä, vohveleita, muffinsseja, naurua ja aasinhäntää vauvaversiona, missä vauva asetettiin sokkona vatsaan. Ihana kun elämässä on samanhenkisiä ystäviä, joiden kanssa yhteiset hetket on aina yhtä kultaa! Onneksi Touksulin elämää tulee rikastuttamaan myös nämä akateemiset kummitädit. On ihanaa huomata, miten paljon mahtavia ihmisiä meidän elämässä on, ja sitä kautta myös meidän pienen rakkaan elämässä. 

Eilen oli myös muullakin tapaa muistettava päivä. Kävin noin viiden vuoden tauon jälkeen hammaslääkärissä, ja minulta löydettiin ihka ensimmäinen reikä! Olin ensimmäisen vartin  musertuneessa tilassa, jossa soimasin itseäni. Lopulta kuitenkin tajusin, että se on ihan tarpeeksi hyvä saavutus päästä 25 vuotiaaksi ilman yhtäkään reikää. Tiesin myös, että raskaus jos joku voi vaikuttaa hampaiden kuntoon. Ne alkuraskauden yölliset evästauot tuskin tekee hirveän hyvää. Hammasta ei kuitenkaan paikattu vielä, koska no, olen raskaana. Lääkäri ei halunnut alkaa paikkaamaan hammasta tässä tilassa, eikä kyse onneksi ollut kuin pienestä reiästä, joka ei ole tähänkään mennessä tuottanut kipua tai harmia. Toivottavasti ei alakaan vihoitella ennen synnytystä. Syy siihen etten ole viiteen vuoteen käynyt hammaslääkärissä on se, että jostain syystä pelkään ihan hirmuisesti käydä hampilääkärissä. Nyt minusta kuitenkin tuntuu tosi levolliselta mennä seuraavan kerran, koska lääkäri oli niin rauhallinen ja osasi kohdata tällaisen pelkurinkin oikein. Sellaisella on kyllä niin suuri vaikutus! 

Heräsin tänään ihan tosissani siihen, että nyt täytyy alkaa tehdä hankintoja ja järjestelyjä vauvaa varten. Toistaiseksi olen ollut pitkälti katselulinjalla, ja ajatellut, että ehtiihän sitä. Tänään järjestellessä paikkoja tajusin, että eihän sitä kyllä kohta välttämättä ehdi, saati kykene tekemään mitään suursiivouksia. En pysty kauheasti kyykistelemään tai touhuamaan, koska kaikki supistelee ja aiheuttaa kipua. Eli nyt viimeistään on järjestettävä paikat kuntoon ja tehdä hankintoja. Vaatevarastot on ainoat mihin olen kutakuinkin tyytyväinen, koska en halua paisuttaa niitä liian suuriksi ennen kuin näen vauvan ja tiedän minkä kokoinen hän on. Eihän minulla ole edes hajua millaisia vaatteita vauvalla on kaikista kätevin pitää, koska niin kuin kaikessa, jokaisella vanhemmalla vaikuttaa olevan oma mielipide asiaan. Luultavasti siis mekin luodaan omat mieltymyksemme ja mennään sitten niiden mukaan. 


Nyt painelen vielä saunaan, kun Tuomaksellakin on huomenna vapaapäivä. Jospa ensi yönä nukuttaisi paremmin enkä heräisi virkeänä kuudelta aamulla, niin kuin useampana aamuna tällä viikolla. Mahtaakohan vauva olla aamuvirkku toisin kuin vanhempansa?



torstai 19. tammikuuta 2017

Toukkatorstai: onko ihan pakko pelätä?


Olen kuluneen viikon miettinyt, että kulkeeko suomalaisissa perinteissä pelkäämisen pakko, vai onko se ihan maailmanlaajuinen käsite suhtautua asioihin. Olen koko ikäni ollut siinä mielessä pessimistinen, että olen pitänyt monissa hetkissä tiukasti kiinni peloista ja pelännyt pahinta. Kannan vieläkin mukanani taianomaista taakkaa siitä, että jos en koko ajan ole varpaisillani edes vähän, niin kaikki ei vain voi mennä hyvin. Tällainen pelkäämisen pakko ja minun mielikuvituksellinen luulo siitä, että voisin pelkäämällä vaikuttaa jotenkin asioiden kulkuun on siinä mielessä haastava, että pelosta kiinni pitäminen liittyy aina tosi tärkeisiin ja rakkaisiin juttuihin, ja siksi en uskalla täysillä huutaa ja sanoa, että minä en pelkää, ja jäädä odottamaan mitä tapahtuu. 

Minulla on tunne, että meidän vauva on onnellinen ja hyvinvoiva minun kohdussa. Hänellä on siellä hyvä ja turvallinen olla, ja minulla on hyvä olla, koska hän on siellä turvassa. En voi kuitenkaan kokonaan tuudittautua siihen ajatukseen, vaan jossain takaraivossa piilee pelko kaikesta siitä pahasta, mikä voi mennä pieleen. En ole kuitenkaan halunnut alkuraskauden hysterisoinnin jälkeen antaa näille peloille valtaa, vaan pidän asiat lähinnä olemassaolevina faktoina. Mitä hyötyä siitä olisi jos paniikissa pitelisin vatsaani ja rukoilisin, että kaikki menee hyvin? Mikään mitä minä teen, toivon tai ajattelen ei voi vaikuttaa siihen, meneekö asiat hyvin vai huonosti, vaikka aina salmiakkia syödessä mietinkin, että teen hallaa meidän pienelle. Ehkäpä osittain sen lisäksi että tyydytän raskaushimojani syödessäni salmiakkia, uhmaan samalla pelkojani. En halua alkaa hysteeriseksi. En nyt, enkä äitinä. 

Koen olevani yllättävän sinut pelkojeni kanssa. Ollessani sairaslomalla supistelujen takia, en silti osaa pelätä vauvan puolesta. En tiedä miten tai miksi, mutta ajattelen meidän lapsen olevan vahva pieni ihminen. Tiedostan kyllä, että Touksuli ei olisi vielä valmis tähän maailmaan, mutta jokin suojelee minua liikaa miettimästä sitä, että mitä jos hän yhtäkkiä päättääkin syntyä. Olen tehnyt kaikkeni tällä hetkellä, että supistelut helpottaa, ja niin ne ovat myös tehneet kun olen levännyt tarpeeksi. Olen koko raskauden kuunnellut kehoani ja tehnyt ratkaisuja oman voinnin mukaisesti, vaikka se onkin ollut joskus vaikea suoda itselle. Olen kuitenkin päättänyt tehdä ne ratkaisut vauvan hyväksi. 

Vaikka itse olen sinut pelkojeni kanssa kuitenkin täysin tiedostaen sen todellisuuden, että aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi tai toivoisi, olen kohdannut matkalla muilta ihmisiltä varoitteluita. Aivan kuin raskaana oleva nainen, varsinkin minä joka osaa kyllä pelätä kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, ei osaisi ottaa huomioon, että kaikki ei välttämättä mene niin kuin toivoisi. Alussa kun tulin raskaaksi, pidin jopa hyvin todennäköisenä, että tulee keskenmeno. Raskaudesta ei silloin moni tiennyt, mutta kaikki ketkä tiesi, tiedosti sen tosiasian, että kaikkea voi vielä tapahtua. Oma mieleni rauhoittui ensimmäisen ultran jälkeen ja halusin olla onnellinen, mutta edelleen aistin ympärilläni muilta sen faktan, että vasta rakenneultran jälkeen voi henkäistä. Rakenneultran jälkeen luulin vihdoin, että saisin olla rauhassa muiden pelotteluilta, kunnes tajusin, ettei se muistuttelu siitä, että jotain voi mennä pieleen lopu missään vaiheessa. Ei siihen kun vauva syntyy, koska kissa voi tulla ja tukahduttaa vauvan. Ei siihen kun lapsi kasvaa, koska aina vaan voi sattua tai tapahtua jotakin. 

Olen kuullut monelta taholta siitä, että pahinta vanhemmuudessa on pelko. Pelon kohteet muuttuu, mutta pelon määrä on vakio. Itsekin varmasti kohtaan tämän, olenhan sitä kohdannut jo koirien kanssa. En silti tarvitse ihmisiä ympärillä muistuttamaan ja epäröimään kaikesta siitä, mitä voi tapahtua. Osaan ihan itse keksiä omat pelkoni. En vain ole valmis taipumaan pelon edessä. Mitä merkitystä sillä on, jos olen innostunut ja ostanut vauvalle vaatteita ja tavaroita ennen kuin olen varmistunut siitä, että hän varmasti syntyy terveenä tähän maailmaan? Jos jotain pahaa tapahtuisi, en huokaisisi helpotuksesta, että onneksi en ostanut mitään tavaraa häntä varten. Siinä vaiheessa raha, joka on käytetty rakkaudella tehtyihin hankintoihin olisi viimeinen asia mitä mietin. 

Ihmiset. Antakaa meidän jokaisen luoda omat pelkomme. Antakaa jokaiselle ilo nauttia silloin kun elämä on ihanaa ja hyvää. Älkää olko niitä, ketkä rakkaudesta haluatte suojella pettymykseltä varoittelemalla kaikista niistä asioista, mitkä voivat mennä pieleen, koska ette pysty suojelemaan ketään elämän pettymyksiltä, niitä tulee väistämättä. Ei kukaan tule surun hetkellä kiittämään, että kiitos kun varoitit, että näin voi käydä. Älkää olko toisen ilon tiellä silloin kun iloon on aihetta. 


Innostukaa, iloitkaa, kannustakaa, naurakaa, rakastakaa ja itkekää yhdessä. Se on parasta mitä voitte läheisillenne tehdä. 


torstai 12. tammikuuta 2017

Toukkatorstai: kirottu tammikuu ja masukuvat


Tänään tuli täyteen 28. raskausviikko, mikä tarkoitti siis tuoreita masukuvia. Hassua miten sitä ajatteli, että vatsa oli jo toisen kolmanneksen alussa iso, mutta eiiiih! Ei kai tämä vieläkään mikään turbo ole, mutta nyt voin jo todeta, että onhan tuo kasvanut! Ja iso minun vatsaksi, joka normaalisti ei kerää edes hirveästi rasvaa itseensä. Olo alkaa kuitenkin olla sen mukainen, että kohtu on noussut jo melko korkealle. Naisen keho on uskomaton, en voi muuta todeta. Hiljaisempien kausien jälkeen Toukka on pitänyt sellaista metakkaa vatsassa, että aloin jo miettiä millaista remonttia hän siellä tekee. Luin jostain, että vauva voi heittää kuperkeikkoja vatsassa, ja siltä se todellakin välillä tuntuu. Muuten vedetään jotain zumban ja samban välillä, mutta öisin on kivaa hakata sänkyä vatsan läpi. Ei ole enää väliä kummalla kyljellä makaa, kun joka tapauksessa rummutetaan sänkyä vasten. Meidän muotoutuva patja ei ole omiaan tällaisille iskuille, koska ilman muotoutumista se on kivikova.  Tällä viikolla vauvalle on kuulemma kehittynyt jo oma temperamentti, mitä hän ilmentää liikkeillä. Saa nähdä millainen touhottaja Toukka meille syntyy!  


Viime viikon päivitys oli pelkkää sairaskertomusta. Tänään haluan vain todeta, että olen tammikuun loppuun asti sairaslomalla, minkä jälkeen tilanne katsotaan uudestaan. Fakta on kuitenkin se, että minä en ole näillä näkymin tästä ainakaan pienentymässä ennen kuin vauva syntyy, vaan päinvastoin. Olo on levossa hyvä, mutta ehkä sekin kertoo jotain kun näiden masukuvien otto aiheutti ensimmäistä kertaa kipeän supistuksen. Kuvia otettiin siis noin viisi minuuttia, jonka jälkeen jouduin hengitellä sohvalla kivun pois. Onneksi lisää kipeitä supistuksia ei tullut. Olen kuitenkin tehnyt Toukan kanssa sopimuksen, että hän voi tehdä remonttia vatsani sisällä vaikka kuinka paljon, mutta meidän vuokrasopimus loppuu aikaisintaan maaliskuun lopussa. 


Minun jokavuotinen ongelma, olin siunatussa tilassa tai en, on tammikuut. Tammikuu on ehdottomasti kurjin kuukausi koko vuodessa. Joulu on ohi, on kylmää ja pimeää, eikä tietenkään mitään tekemistä. Huh! Huomaatteko kuinka positiivisuus oikein kumpuaa minusta? En vain voi sille mitään, että kaikista hulluimmat itkukohtaukset ja kriisit tyhjästä tulee juuri tammikuussa. Voitte vain kuvitella kuinka tylsistynyt olen, koska olen sairaslomalla. Olen päättänyt antautua koulutehtäville nyt täysin, mutta ei niitäkään tule koko ajan tehtyä. Tänään lähdettiin huviretkelle Tokmannille, koska oli vain pakko päästä jonnekin. Alun perin olimme lähdössä uimaan, mutta koska se tuskin olisi nyt järkevää kun pienetkin asiat aiheuttaa supistelua, niin jätimme väliin. Mutta oikeasti, Tokmanni. Sieltäkin onnistuin ostamaan vääriä dominokeksejä, joiden takia itkin sitten kotona. En tiedä vieläkään kumman piikkiin pistän sen itkukohtauksen, raskauden vai tammikuun. Enkä edes ymmärrä miksi suklaakeksejä tehdään suklaatäytteellä. Sama kuin söisi suklaajäätelöä suklaakastikkeella, yöks! 


Jos nyt kuitenkin jotain kivaa tähän loppuun voisi mainita, niin olen alkanut ihan kunnolla nyt miettiä mitä kaikkea me tarvitaan. Tajusin, että eihän meillä ole vielä yhtään mitään, paitsi vaatteita. Nyt olen selannut nettikauppoja läpi ja metsästänyt täydellistä tuttia. Naurakaa pois, tämä on sitä parasta ajanvietettä tällä hetkellä! Pitää olla just eikä melkein, tutinkin.  Tämäkin kertoo siitä, kuinka paljon mulla on ylimääräistä aikaa. Sitä en vain ymmärrä, että miksi kaikki on vain joko pinkkejä tai sinisiä? Minusta alkaa pikkuhiljaa kuoriutua sukupuolineutraaliuden kannattaja! Varsinkin isommissa hankinnoissa ajattelen, että menee sitten joskus hamassa tulevaisuudessa mahdolliselle seuraavalle, olkoon sitten samaa tai eri sukupuolta kuin ensimmäinen. Toki tuttia ei kenenkään tarvitse käytettynä pitää! 


torstai 5. tammikuuta 2017

Toukkatorstai: sairaskertomus


Voin vaan sanoa, että ei luoja mikä viikko tässä on takana. Jos viimeksi elo oli ollut sitä samaa vanhaa, niin menneellä viikolla on tapahtunutkin sitten senkin edestä. Ehkä huvittavinta on se, että alamäki alkoi samantien edellisestä Toukkatorstaista. Olin tuskaillut jo viime keskiviikosta saakka oikean käden kivun kanssa, mikä alkoi siis ihan yllättäen istuessani ruokapöydän ääressä. En ollut mielestäni satuttanut kättä mihinkään. En ollut aiempina päivinäkään rekisteröinyt mitään hetkeä, missä olisin voinut käden satuttaa. Vaikka olinkin kivun alkaessa ruokapöydän ääressä, en edes lapioinut suuhuni sillä tahdilla ruokaa, että käteni olisi voinut kipeytyä. En itseasiassa edes syönyt sillä hetkellä! No, pointti tuli varmaan jo selväksi. Käsi kipeytyi tyhjästä. En maininnut sen kivusta viime torstain toukkatorstaissa, koska ajattelin silloin, että noooo kipuja tulee ja menee. En ajatellut koko käden olevan mitenkään mainitsemisen arvoinen, kunnes heti viime torstain ja perjantain välisenä yönä löysin itseni heijaamasta kivusta. Kipu oli niin hirveä, että oksetti ja itketti. Parin tunnin yksin kärvistelyn jälkeen herätin Tuomaksen, ja päätettiin lähteä päivystykseen siltä samalta seisaukselta. Kättä tutki tai vähintäänkin konsultoi useampi lääkäri. Kirurgi yritti vetää sitä paikalleen, koska oli selvää, että joku sieltä on pois paikaltaan. Ei luu, mutta joku, mihin ei lopulta saatu selvyyttä. Hoitosuunnitelma muuttui useamman kerran ja päättyi siihen, että lähdin kantositeen kanssa viikon sairaslomalle kotiin katsomaan mihin tilanne etenee. Selvää oli kuitenkin se, että tämäkin vaiva johtuu raskaudesta. Raskauden aikana nivelet löystyy sen verran, että ihan tavallisessa liikkeessä paikat voi rutista. Tulin tulokseen, että olkapääni on ottanut osumaa ihan vain siinä, kun olin aiemmin viikolla sovittamassa alennusmyynneissä paria paitaa. Käsi ei ole vieläkään täysin kunnossa, mutta tällä hetkellä pystyn toimimaan sen kanssa. Aiemmin en saanut edes hiuksia kiinni. Kipuja kädessä on vieläkin jos käytän sitä liikaa, mutta eiköhän se tästä toivu ja tokene. 

Luulisi, että kädessä on ollut viikolle ihan tarpeeksi haastetta. Vaikka olen ottanut tosi rennosti ja lepäillyt rutkasti, on kaverikseni tullut supistelut. Tässä vaiheessa raskautta on varmasti ihan normaalia saada harjoitussupistuksia, mutta syy miksi en ota näitä kovin kevyesti on se, että äitini on joutunut sekä veljestäni että minusta makaamaan useamman kuukauden ettei synnytä liian aikaisin. Silti olemme syntyneet ajoissa. Tällainen on kuulemma helposti periytyvää. Tämän lisäksi minun ei varmasti tarvitse edes mainita, että alhainen hemoglobiini ei myöskään ole päästänyt minua edelleenkään helpolla, päinvastoin. Yksi päivä myös kärvistelin napakivun kanssa, minkä seurauksena puolet navasta on pullahtanut koholle. Mukaan mahtuu siis tällä hetkellä nippu kaikenlaista vaivaa, toiset isompia ja toiset pienempiä, mutta ne kaikki yhdessä tekee olostani aika ajoin erittäin tukalan. 


Kävelin tänään lääkärille, koska on varmaan sanomattakin selvää, ettei minulla ole tällä hetkellä asiaa töihin. Ainakaan ennen kuin ollaan saatu selvyys, onko supistelut aiheuttanut muutosta tuonne alakertaan. Ehdin miettiä kävellessäni noin kilometrin matkan lääkäriin sitä, kuinka epäonnistunut olo minulla on naisena. Okei, aika kohtalokkaasti ilmaistu, mutta en vain haluaisi antaa kovin helpolla periksi. Syy miksi kokisin olevani työkuntoinen on oma mieliala, mikä on kaikesta huolimatta hyvä. On ristiriitaista, kun koko elimistö huutaa lepoa, ja silti haluaisin elää tätä elämää täysin normaaliin tapaan. Minun täytyy kuitenkin muistaa, että en ole vastuussa ainoastaan itsestäni ja omasta voinnista. Kaikista eniten olen vastuussa meidän pienestä Toukasta, eikä hän ole vielä moneen viikkoon valmis syntymään tähän maailmaan. Sen ajatteleminen saa minut hyväksymään paremmin sen tosiasian, etten ole työkuntoinen. Kävellessäni takaisin kotiin lääkäriltä sain elimistöltäni taas muistutuksen, miksi se sairaslomalappunen killuu laukussa. Sain erittäin tukalan kestosupistuksen koko kotimatkalle, mikä ei vain irrottanut otettaan. Suunnittelin könähtäväni istumaan lumipenkan päälle, mutta koska pakkasta oli sen -30, päätin vain jatkaa matkaa. En kaipaa mitään perspaleltumia tämän kaiken päälle. Jos mielessä käy taksin tilaaminen muutaman sadan metrin matkalle, niin ehkä annan anteeksi itselleni sen, että otan nyt rennommin. 


Olisin halunnut hehkuttaa teille tällä viikolla alkanutta perhevalmennusta, vauvalle hankittua täydellistä lämpöpussukkaa, rakkaudella viikattuja ja hiplattuja pienen pieniä vaatteita, synnytyksen lähestymisen tuomia ajatuksia ja kaikkea siltä väliltä. Mennyt viikko kuitenkin toi tullessaan mitä toi, joten Toukkatorstaikin on pieni sairaskertomus. Kiitos ja anteeksi jos luit tänne saakka!

Mainitsin muutamalle kaverille menneellä viikolla, että en ihmettele enää mitään mitä raskaus voi aiheuttaa. Vaikka minulla lähtisi kesken lepäilyn jalka irti, niin heilauttaisin huolettomasti kättä ja toteaisin, että kuuluu asiaan.