sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Uusi-Seelanti: Auckland


Me tehtiin viime huhti-toukokuussa noin kolmen viikon reissu Uuteen-Seelantiin ja Fidzille. Aloitan tällä postauksella postaussarjan vastapainoksi kaikelle vauvahömpälle, missä jaan kuvia, kokemuksia ja muistoja kyseiseltä reissulta. Blogin ajoittaisen hiljaisuuden vuoksi minulla on purkamatta ihan mahdoton määrä valokuvia, jotka haluan ehdottomasti tuoda tänne. Nämäkin kuvat tuo niin paljon sellaisia muistoja, fiiliksiä ja tunteita kyseiseltä reissulta mieleen, että ilman näitä kuvia ne luultavasti unohtuisi ajan kuluessa. 

Matkamme alkoi parin päivän visiitillä Aucklandiin. Ennen reissuun lähtöä olin ollut jo monta kuukautta tosi jännittynyt ja itkuinen, koska tällainen reissu oli todellakin minulle henkilökohtainen hyppy tuntemattomaan, ja omien mukavuusrajojen venytystä. Olen aina ollut sellainen kotihiiri, joka nauttii omasta rauhasta koirat kainalosta, ja koirien jättäminen niinkin pitkäksi aikaa hoitoon oli yksi itkun aihe. Aucklandiin päästyä olin kuitenkin selvinnyt jo monesta jännitysmomentista, kuten pitkistä lennoista, aikaerosta ja yleisesti siitä, etten ollut levahtanut laakereilleni ja kieltäytynyt hyppäämästä ekalle lennolle. Tuomas ei voinut kuin nauraa, kun tämä lentopelkoinen yritti laskea, kuinka monta potentiaalista sekuntia meidän lentojen aikana oli erilaisille katastrofeille. 






Auckland oli loistava ensimmäinen pysäkki, sillä shoppailu ja kaupungin kotoisa tunnelma sai luotua minuun uskoa, että kaikki tulee menemään koko reissun ajan hyvin. Enhän tässä vaiheessa voinut enää perääntyäkään. En tiedä miksi, mutta minun henkilökohtaista koti-ikävää helpotti ajatus siitä, että kun me seikkaillaan, niin kotona tuskin tapahtuu sillä kellonlyömällä mitään erikoista, koska siellä nukutaan. En koko reissun aikana osannut, enkä halunnutkaan hypätä täysin reissussa vallinneeseen aikavyöhykkeeseen, koska jollain oudolla tavalla oli hauska elää niin, kuin koko ajan olisi mikä tahansa vuorokauden aika. Vaikea selittää miten ajattelin, mutta se tuntui jotenkin hyvältä kun oli niin kaukana kotoa. Huomaatteko kuinka olen oikein syntynyt seikkailunhaluiseksi matkailijaksi?

Tein Aucklandissa koko matkan "suurimmat" shoppailut, vaikka se ei ehkä ollutkaan tarkoitus. Vasta jälkikäteen tajusin tehneeni viisaasti, sillä seuraavat kohteet ei ollut mitään shoppailuparatiiseja. Ihastuin erityisesti liikkeeseen nimeltä Typo, mistä olisin voinut raahata puoli kauppaa kotiin. Hyllyt notkui ihania sisustusjuttuja ja erilaista tilpehööriä. Kaupungissa oli hyvin kattavasti erilaisia shoppailumahdollisuuksia, mutta opiskelijan matkabudjetti oli rajallinen. Olin kuitenkin haaveillut jo pitkään Pandoran käsikorusta, mihin pystyn sitten tulevaisuudessakin keräämään jokaiselta reissulta matkamuiston mukaan. Uudesta-Seelannista muistoksi jäi sen maan kansallislintu kiivi. Myöhemmin koru sai täydennystä myös Fidziltä.



Kuvassa ehkäpä yksi mielenkiintoisimmista kaupoista, missä olen koskaan käynyt. Tuolla oli valikoimassa mitä ihanimpia oloasuja ja pyjamia, joista olisin halunnut ehdottomasti kotiuttaa jonkun. Niin söpössä kaupassa oli vain yksi valtava ongelma. Se oli nimittäin parfymoitu ihan tukkoon jotain tosi makeaa hajustetta, jonka tarkoitus oli ilmeisesti täyttää vaaleanpunainen elämys myös sieraimiin saakka. Tällaiselle hajuherkälle, migreeniselle ihmiselle haju oli kuitenkin niin järkyttävä, etten kyennyt olemaan kaupassa kuin todetakseni, että kaikkea ihanaa olisi, mutten mitenkään voinut jäädä tekemään minkäänlaista ostopäätöstä. Täytyy kyllä sanoa, että nyt ei ollut kauppiaalla pelisilmää! Asiakkaat savustetaan ulos pikimmiten. Nyt kun vielä jälkikäteenkin mietin sitä katkua, menee kylmät väreet selkää pitkin. Hyh!






Aucklandista jäi mieleen suurkaupungin syke, upeat puistomaisemat ja hauska ääni kun valot näytti vihreää jalankulkijoille. Aivan kuin se kone olisi aivastanut kun sai ylittää tien.  Miten tällainenkin pieni asia voi jäädä mieleen? Aucklandissa opettelimme koko matkaseurue kulkemaan vasemmalla puolen tietä sen jälkeen, kun olimme useampaan kertaan oltu törmäyskurssilla paikallisten kanssa. 

Ehdimme oikeastaan ainoastaan raapaista  Aucklandin pintaa ennen kuin matkamme jatkui Fidzille. Kaupunki oli kuitenkin sellainen, missä saisi varmasti kulutettua aikaa myös pidempään. Ehkä joku päivä Tuomas saa minut vielä raahattua noin pitkille lennoille, ja tehdään uusintavisiitti Aucklandiin. Eihän sitä koskaan tiedä! Joskus luulin etten tykkää vuohenjuustosta, ja nykyään en muuta teekään kuin himoitsen sitä. Mieli voi siis muuttua, ja minustakin saattaa kehkeytyä oikea matkailija. 

Ehkä!


torstai 27. lokakuuta 2016

Toukkatorstai: sininen auto ja koiranpaska


Tänään starttasi 18. raskausviikko, eli 17. on saatu taputeltua kunnialla täyteen. Tai no kunnialla ja kunnialla. Tulin kertomaan ihan rehellisiä mietteitä ja kuulumisia kuluvalta viikolta, koska toistaiseksi toukkatorstait on käsitellyt mennyttä aikaa. 

Aloitetaan kaikki tästä kuluneen viikon oivalluksesta, että minä en ole tässä perheessä ainoa raskaana oleva. Tuomas on todellakin myös raskaana. Tuntuu pahalta kuinka olin voinut edes sivuuttaa sen tosiasian, että myös mies voi kokea olevansa hyvinkin raskaana, vaikka fyysisesti minä kannankin meidän tulevaa vauvaa. Olin jo tovin ihmetellyt Tuomaksen erikoisia mielitekoja ja hyperaktiivisuutta. Täällä on kovaa vauhtia säästötilit suunniteltu, auto hankittu, omistusasunto ostettu ja ostokset keskitetty Prismaan. Ainakin noin ajatuksen tasolla. Sain selityksen tähän erikoiseen käytökseen veljeni tyttöystävältä, joka opiskelee lääkiksessä. Tämä on kuulemma täysin normaali miehen tapa reagoida raskauteen. 

Sitten tuli se sininen auto! Anteeksi siis käyttöominaisuuksiltaan meille sopiva auto. Minulle se oli sininen auto. Siinäpä sitä sitten ollaan, kun kaksi raskaana olevaa kohtaa. Toinen näkee täydellisen auton, joka sopii meidän käyttötarkoitukseen, ja minä, joka en ymmärrä autoista tuon taivaallista näen vain sinisen auton. Yritin selittää, että kun meidän perheessä jokainen yksilö saa olla sellainen kuin on, mutta minä en voi hyväksyä sinistä autoa omana itsenään. Väitin etten tule ikinä rakastamaan sitä, saati ajamaan sillä. Kaikki vain sen takia, että se on sininen. Haluaisin syyttää hormoneita, mutta kyse taitaa olla enemmänkin minun turhamaisuudesta. Ja kyllä, voin sen rehellisesti myöntää. Ja kyllä, työskentelen koko ajan asian eteen. Lukekaa vain tämä teksti loppuun!

Olen aina rakastanut kaikista vuodenajoista eniten syksyä. Kai kaikki vaan rakastaa aina sitä vuodenaikaa minä on syntynyt? Tänä syksynä olen kuitenkin saanut maistaa vähän sitä kuuluisaa kaamosmasennusta. Minulle se on kyllä enemmänkin kaamoslaiskuus, eikä todellakaan mikään masennus. Minun mieli on kirkas ja onnellinen, mutta olen ihan älyttömän saamaton ja laiska. En saa oikein mistään napattua kiinni. En imurista, luutusta tai tiskiharjasta. Enkä varsinkaan koulukirjoista! Jollain tapaa olen ollut myös vähän itkuinen ja tosi paljon kiukkuinen. Yksikin ilta olin niin kiukkuinen etten saanut unta. Kiukusta syytän suomalaista yhteiskuntaa ja ehkä vähän myös niitä hormoneita. 

Kaiken tämän saamattomuuden keskellä olen kuitenkin onnistunut heittämään melkein tajuni töissä ja astumaan koiranpaskaan. Minun mielestä ihan hyviä saavutuksia yhdelle viikolle. Yhtäkkinen nyt lähtee taju -hetki on jäänyt mysteeriksi, mutta toistaiseksi en ole huolestunut asiasta. Ainoastaan siitä, jos tämä vielä toistuu ja taju ihan oikeasti lähtee epäsopivassa paikassa. Olen halunnut ajatella, että jokainen askel minkä elämän aikana otat, opettaa jotain arvokasta. Se askel, minkä tein silloin kun astuin tähän koiranpaskaan, opetti paljonkin. Sen, että sitä ei välttämättä heti huomaa kun astuu pehmeään paskaan. Sen, että se paska sotkee niin rappukäytävän matot, kuin myös meidän eteisen matot. Sen, että märkää paskaa ei kannata imuroida. Sen, että se kengänpohjassa oleva mudan näköinen ei todennäköisesti ole mutaa, vaan paskaa, ja sen erottaa haistamalla. Sen, että paska todellakin haisee kun sen pesee pois sieltä kengänpohjasta. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomasti! Suurin opetus tässä oli kuitenkin se, että kun raskaana ollessa yökit samalla kun peset sitä paskaa sieltä kengänpohjasta, niin voit vain todeta, että kyllä siihen yökkimiseenkin vain tottuu. Ja hyvänen aika! Jos minä, neiti yökkimisen ikuinen inhoaja totun yökkimiseen, niin totun kyllä siniseen autoonkin! Saatanpa vaikka rakastuakin. 

Myöhemmin perehdyttyä lisää siniseen autoon tuli selville, että se olikin Virosta tuotu ruostekasa. Meille ei siis tule sinistä autoa. Ainakaan tätä kyseistä. 

Jotain söpöä edes tähän loppuun! Kuvan pupu hankittiin uudelle tulokkaalle ensimmäiseksi pehmoksi meidän perinteiseltä, joka syksyiseltä Helsingin reissulta. Nyt vain aloin miettimään, että mahtoiko tällä rievulla olla edes toista silmää. No, meidän perheessä rakastetaan jokaista sellaisena kuin on! 


torstai 20. lokakuuta 2016

Toukkatorstai: alkuraskaus


Ihan hullua, miten nopeasti viikot vain kiitää ohi nyt raskauden toisella kolmanneksella. Tänään tuli täyteen 16+0, mikä siis tarkoittaa sitä, että neljäs raskauskuukausi on tullut täyteen. Enää kuukausi ja ollaan puolessa välissä! Jos nyt viikot kiitää ohi hullua kyytiä, niin sitä se ei todellakaan tehnyt ensimmäisellä kolmanneksella. Tämän toukkatorstain teema onkin se ah niin ihana alkuraskaus. Varoitus: Seuraava avautuminen ei ole kaunista luettavaa, joten jos suunnittelet raskautta, tai olet vasta saanut tietää olevasi raskaana, älä lue pidemmälle! Hox! Sinä Iina, joka kirjoitat tätä, jos vielä joku päivä haluat lisää lapsia, lue tämä ensin ja tee päätös vasta sitten. Tai jos varmasti haluat lisää lapsia, älä enää ikinä lue tätä. 

Alkuraskaus oli todellakin sitä aikaa, kun viimeistään ymmärsin miksi raskautta kutsutaan juurikin nimellä raskaus. Ei hehkeys, keveys tai autuus. En ole ikinä kokenut niin voimakasta kokovartaloremontin tunnetta kuin ensimmäisten raskausviikkojen aikana koin. 

Ennen kuin edes tulin raskaaksi, olin suhtautunut mahdolliseen raskauspahoinvointiin kevyellä kauhulla. En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään tai sietämään huonovointisuutta, ja se onkin yksi suurimmista syistä miksi lopetin aikanaan kokonaan alkoholin käytön. Itseaiheutettu paha olo ei todellakaan ollut minun juttu! Huvittavaa onkin, että onhan raskaudestakin johtuva pahoinvointi osittain itseaiheutettua. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön! Tätä taisin muutaman kerran keskellä vellomisen vähän itkunsekaisesti, tuskanryppy otsalla ja ääni väristen hokea. 



Minun raskauspahoinvointi nosti päätään jo siinä vaiheessa, kun en edes vielä tiennyt olevani raskaana. Mulla on ajoittain taipumusta kokea etomisen tunnetta hiuksista, joita lojuu paikoissa missä niitä ei pitäisi lojua. Eli ihan missä tahansa muualla kuin päässä. Ihmettelen edelleen miten olen opiskellut aikanaan parturi-kampaajaksi. Tämä hiusetominen oli tullut kuvioihin voimakkaampana, ja ajattelin sen olevan taas joku kausittainen juttu. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun sain todeta tämän kausittaisen etomisen johtuvan raskaudesta. Tämä kevyt etomisen tunne muuttui hyvin nopeasti lamaannuttavaksi pahoinvoinniksi, jonka kanssa tulin erittäin huonosti toimeen. 

Ensimmäiset pari viikkoa koin olevani henkisen ja fyysisen myllerryksen vallassa. Totuus siitä, että kannan sisälläni uutta elämää oli samaan aikaan niin toivottu ja ihana asia, mutta myös niin jännittävä, että pelkästään sen ajattelu heitti mahalaukun ympäri. Tämä mullistus elimistössäni aiheutti sen, että normaali ruumiinlämpöni nousi useammaksi viikoksi sellaisiin lukemiin, missä tunsin olevani koko ajan kipeä. Sen lisäksi koin vellovaa pahoinvointia, joka alun vuorokausivaihteluiden jälkeen muuttui hyvin pian ympärivuorokautiseksi. Kuvitelkaa itsenne laivaan joka keikkuu samaan aikaan, kun kärsitte vuosisadan kaameimmasta krapulasta. Tältä minusta tuntui useamman viikon ajan. Pahimpina päivinä pelkkä puhelimen selaaminen teki pahaa. Alkuraskauteen liittyi myös nippu muita oireita, jotka jäivät tosin pahoinvoinnin ja väsymyksen varjoon. 




Muistan yhden työaamun, kun olin vielä alun tyhmyyttäni syönyt pakolla kaksi ruisleipää, vaikka kaikki teki pahaa. Nielin kuivat ruisleivät alas vedellä, koska muuten koko tehtävä olisi ollut mahdoton. Tilanne päättyi siihen, että istuin vielä viittä vaille kymmenen vessanpöntön vieressä valmiina oksentamaan, ja myymälä piti avata kymmeneltä. Jaksan edelleen ihmetellä, että tasan klo 10 myymälä oli avattu, ja mulla edelleen ruisleivät vatsassa. Niin hirveä kuin se olotila olikin, niin kertaakaan en lopulta päätynyt oksentamaan. Hatunnosto teille urheille naisille, jotka elätte pää pöntössä ensimmäiset viikot! Tai jopa sen koko yhdeksän kuukautta! Huh sanon minä!

Onnekseni jäin juuri pahimman pahoinvoinnin yllyttyä kesälomalle, jonka vietinkin yhtä neuvolakäyntiä ja muutamaa kirpputorin pöydän huoltoa lukuunottamatta vuoteen omana. Pahoinvointi ja lamaannuttava väsymys sai aikaan sen, etten jaksanut edes seistä kotona. Ainut mitä kykenin tekemään, oli maata sängyssä ja käskyttää Tuomakselle, että tuo jotain syötävää NYT tai taju lähtee. Olin kuin Notre Damen kellonsoittaja, kun möngersin aamulla kädet täristen niin kumarassa kuin ihminen vain voi tekemään smoothien, jonka hipsin äkkiä juomaan sänkyyn. Nukkumaan en pystynyt päivisin, koska olo oli niin häiritsevä jopa nukkumiseen. Kaikista ankeimpina viikkoina minunlainen yökyöpeli joutui laittamaan reilusti ennen yhtätoista yöunille, jotta olo ei mennyt siihen pisteeseen, missä itken silkasta kurjuudesta. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että hitto soikoon, olihan se hirveää, mutta mie selvisin siitä! Kaikista pahinta oli se avuttomuuden tunne, kun pelkkä kaupassa käynti ja ruoan valmistus oli ylivoimainen tehtävä. Onneksi mulla oli maailman paras tuki ympärillä!

Kun pahoinvointi ja väsymys alkoi väistyä, aloin yökkimään kaikesta vähänkin epämiellyttävästä. Alussa yökin ihan vain kumartuessa, mutta nykyään se rajoittuu lähinnä inhottaviin hajuihin, tai niihin hiuksiin. Nykyään yökin enää muutamia kertoja päivässä, mikä tuntuu todella pieneltä. Siitä olen tyytyväinen, että yökkiminen alkoi vasta siinä vaiheessa kun pahoinvointi helpotti. Niiden kahden yhdistelmä olisi voinut ollut mielenkiintoinen. 



En voisi olla tyytyväisempi tämän hetkiseen olotilaan, vaikka olenkin kärsinyt koko viikon päänsärystä. Kaikki mitä nyt koen, tuntuu kuitenkin niin pieneltä verrattuna alkuraskauteen. Paljon sellaista, mitä olisin voinut vielä nostaa esille, jäi sanomatta. Raskauspahoinvoinnista voisi kenties kirjoittaa vaikka romaanin. Kiitos ja anteeksi jos jaksoit lukea tänne saakka! Syyt, miksi raskaana ollessa itkettää vaatii ihan oman postauksensa. Jos siellä on joku, joka kaipaa vinkkejä raskauspahoinvoinnin helpottamiseen, niin siitäkin on kertynyt kokemusta. Muitakin toiveita saa esittää!


Kuulemisiin!


torstai 13. lokakuuta 2016

Toukkatorstai: kun sain tietää olevani raskaana


Tänään polkaistiin käyntiin 16. raskausviikko, eli tasan 15 on tänään täynnä. Tämä on joka torstai ilmestyvän toukkatorstain ensimmäinen osa. Koska minun vointi ja oleminen on tällä hetkellä hyvin balanssissa, niin palataan ajassa taaksepäin heinäkuun loppuun, kun pissin tikkuun spontaanin kiireisesti ennen töihin lähtöä. Testaaminen oli niin spontaania, etten ehtinyt jännittää tulosta missään määrin, kunnes luulin nähneeni hyvin hennon toisen viivan. Olin katsonut monia kertoja, kun samanlaiset vauvakuumeiset, minun päässäni hulluksi tuomitut naiset testailee mahdollisia viivojaan Youtubessa. Vaikka niiden videoiden laajalla katselukokemuksella tiesin, että testini oli positiivinen, kyselin kuin vaistomaisesti Tuomakselle soittaen, että mitä tämä nyt tarkoittaa ja voiko tämä olla totta. Saatoinpa myös heittää pari viestiä hyvälle ystävälleni sekä äidille asiasta, mutta mitään en myönnä. Varsinkaan sitä kuinka sekaisin joku harmiton pissatikku voi ihmisen saada. Tuhlasin kaapistani toisenkin testin, jonka tulos ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan. Kaksi punaista viivaa reilusti testiajan sisällä. 

Lähdin silti vielä epäuskoisena suihkun kautta töihin. Minäkö muka raskaana? Mahdollinen salaisuuteni kutkutteli vatsanpohjalla koko päivän. Olin napannut kotoa toisen pissatikuista mukaan, koska koin tarpeelliseksi katsastaa sitä päivän mittaan, jos se vaikka näyttäisikin väärin. Olin päättänyt sännätä heti työvuoron loputtua kuin salainen agentti apteekkiin ostamaan miljoona testiä lisää. Hillitsin itseni yhteen digitaaliseen testiin. Se ei jättäisi mitään arvailujen varaan. Sitä joko ollaan tai ei olla. En ole koskaan pyöräillyt niin nopeaa kotiin kuin sinä päivänä. Digitaaliseen testiin pamahti hyvin pian sana raskaana. Siinä se möllötti mitään kaihtamatta, toisin kuin aamuinen viivatesti, joka varovaisen heleästi vasta kuiskutteli, "vatsassasi kasvaa uusi elämä". Tässä vaiheessa ymmärsin tirauttaa pienen Niagaran onnesta, joka laukaisi loppupäiväksi ja yöksi hillittömän migreenin. Raskauden autuus ja onni sekä sen raastavimmat varjopuolet kohtasi sinä samaisena päivänä. Seuraavat kaksi viikkoa kävin ylikierroksilla, ja mietin tuskaisesti, että tätäkö se raskauden seesteisyys tarkoittaa. Yhtäkkiä koko elämä oli pysynyt näöllisesti ennallaan, mutta silti heittänyt niin ison kuperkeikan, ettei ne oman kodin seinätkään näyttänyt enää samalta. Sen paremmin en sitä tunnetta osaa sanoiksi pukea. 

Raskaaksi tulemisessa on ehkä hulluinta se, ettei mikään ole omassa arjessa muuttunut, mutta silti koko elämä on muuttunut. Heräsin joka aamu, menin töihin, elin arkea, ja samaan aikaan kannoin sitä kaikista suurinta salaisuutta sisälläni. Elefantti olohuoneessa, jota muut ei näe. Siinä vaiheessa tätä elefanttia olikin mielenkiintoista salata sieltä olohuoneesta, kun se alkoi olemassaolollaan heilutella kärsäänsä niin, että koin olevani kunnon olohuonerempan keskellä. Näihin alkuraskauden oloihin palaankin seuraavassa toukkatorstaissa, ja voi pojat! Niistä jos jostain onkin sanottavaa. 



tiistai 11. lokakuuta 2016

Meille tulee vauva!


Mulla on iso ilo ilmoittaa, että ollaan vaalittu viime viikot niin pientä, mutta samalla niin suurta salaisuutta. Jos kaikki menee tästäkin eteenpäin hyvin, niin meille on tulossa vauva ensi vuoden huhtikuun tienoilla. Ollaan tästä ihan äärettömän onnellisia, eikä millään maltettais odottaa pienokaisen saapumista. 

Minun sisällä kasvava pieni tyyppi on kantanut nimeä toukka heti alkumetreiltä saakka. Blogi alkaakin päivittyä tästä eteenpäin vähintään kerran viikossa toukkatorstailla, jolloin vaihtuu aina uusi raskausviikko. Haluan saada muistoja tästä ainutlaatuisesta ajasta, ja tänne se tuntuu luontaisimmalta kirjoittaa. 


Tuntuu hyvältä kun voin vihdoin lopettaa vetämästä vatsaa sisään ja unohtaa ne hätävalheet, missä Tuomaksen serkun kaiman kummin vauvalle hiplailen pieniä nuttuja kaupassa. Haluan myös avautua kaunistelematta ja vuolaasti siitä, miten olen kokenut ensimmäisen kolmanneksen. Niin käsittämättömän ihanaa, ettei tarvitse enää salailla, ja pääsen jakamaan kokemuksiani tänne blogin puolelle. 

Palataan pian asian äärelle!