torstai 1. kesäkuuta 2017

Miltä nyt tuntuu?


Kirjoitin seuraavan tekstin 4.5. mutta se jäi julkaisematta, koska aikaa ja energiaa meni niin paljon toipumiseen ja uuden opetteluun. Nyt halusin tulla kuitenkin tekemään paluun blogin pariin, kun virallinen kuuden viikon toipumisaika on ohi ja elämä hieman tasoittunut. 

"Pidin tarkoituksellisesti vähän "lomaa" blogista tästä sattuneesta syystä kuin synnytys ja siitä toipuminen. Olin ladannut kaikki panokset ja ajatukset pelkkään synnytykseen ja ajattelin, että kun siitä selviän niin se on sitten selvitty. Järjellä tiesin, että siitähän se kaikki vasta alkaa, mutta ihminen nyt vain on mitä on, ja ennen synnytystä koin tärkeäksi selvitä vain synnytyksestä. En ollut kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että se hetki kun vauva pusketaan ulos on vain pieni osa synnytyksestä selviämistä. Toipuminen siitä, että menetin kilon verta ja tikkejä on siellä missä niitä ei koskaan toivoisi olevan, onkin ollut ihan oma lukunsa. Toipuminen on vieläkin kesken, ja tulee varmasti olemaan vielä useamman viikon. 

Olin ennalta tiennyt myös siitä, miten suuren hormonaalisen myrskyn nainen käy läpi synnytyksen jälkeen. Tiesin kyllä, että se voi aiheuttaa itkuisuutta ja alavireisyyttä, mutta nyt kun ne omalle kohdalle kolahti niin on niissä ollut kyllä käsittelemistä. Se on erikoista miten sitä tiedostaa, että tämä nyt kuuluu asiaan, mutta silti hakkaa päätä seinään asian tiimoilta. Kiukuttaa kun itkettää. Itkettää kun kiukuttaa. Itkettää kun väsyttää. Itkettää kun vauva on ihana. Kiukuttaa kun ei voi vielä touhuta kauheasti. Ja sitten taas itkettää. Onneksi itkut ja alavireisyydet tulee aaltoina, ja suurimman osan päivästä olen ihan ok. Tiedostan aika hanakasti nyt omaa oloani ja olen asettanut kaikki kilvet, jotta raskauden jälkeinen masennus ei pääsisi pureutumaan minuun. Se on kuitenkin ehkä asettunut myös vähän minua vastaan, koska en anna kauheasti tilaa itselle tuntea mitä nyt vain automaattisesti tunnen. Ehkä pahinta mitä voin nyt tehdä itselleni on yrittää hallita tunteita. Tänään kun tämän asian tiedostin, päätin, että antaa kaikkien tunteiden tulvia vaan. Antaa tulla! Jospa ne siitä sitten myös lopulta vähenisi ja tasaantuisi. 

Sen lisäksi että itkettää, on mulla myös kauhea kiire jonnekin. En todellakaan tiedä minne! kauhea levottomuus nyt tottua äkkiä tähän uuteen arkeen ja saada tämä luistamaan. Kiire tervehtyä niin, että olisi voimia mennä pidemmille vaunulenkeille. Kiire kasvattaa Touksusta sen ikäinen, että hänen kanssa voisi mennä käymään vaikka ruokakaupassa. Jos nyt en äkkiä lopeta tätä hökäämistä pääni sisällä, ehtii Touksu kasvaa aikuiseksi ja sitten itketään sitä, että mihin tämä kaikki aika vain katosi. Lopu kiire lopu! 

Viimeisimpänä olen pistänyt merkille, että kärsin samasta syndroomasta kuin joulun jälkeen. Sille pitäisi oikeasti keksiä joku nimi! Odottamattomuuden syndrooma? Rakastan joulua yli kaiken, ja aina kun se on ohi iskee minuun haikeus siitä, että nyt ei ole joulua mitä odottaa ja fiilistellä. Kannoin Touksua masussa sen yhdeksän kuukautta ja todellakin odotin. Saatiin odotella kyllä niin hartaudella sen kymmenen päivää yli lasketun ajan, ja vihdoin kun ollaan saatu Touksu syliin ja odotus on ohi, iskee odottamattomuuden syndrooma. Mitäs tässä nyt odotellaan? On vaikea luopua siitä, että odottaa niin hartaasti jotain. Siihen menee aikaa tottua. 

Jos siis jotain tähän rakoon tarvittais niin malttia, armoa itseä kohtaan ja aikaa!"

Onneksi olin käynyt kirjoittamassa edeltävän tekstin silloin toukokuun alussa! Vaikka tästä tulee nyt maailman pisin postaus, haluan kertoa teille miltä minusta sitten nyt tuntuu. Tänä ihanana kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Kesästä ei ole tietoakaan, mutta heräsin tähän aamuun niin täynnä aurinkoa ja iloa sisälläni, että minulle on ihan sama vaikka taivaalta sataa lunta. Muutama päivä noiden aikaisempien mietteiden jälkeen huomasin, että tuli päivä kun masentuneisuuden ja alavireisyyden tunteet ei tullutkaan. Tuli seuraava, ja sitä seuraava päivä, ja alavireisyys pysyi poissa. En voi kuin ihmetellä hormoonien vaikutusta kehoon! Noista hetkistä ja tunteista olen jo nyt kulkenut pitkän matkan tähän päivään. Olen ollut nyt viime perjantaista saakka yksin kotona Touksun kanssa, kun Tuomas on ollut Helsingissä nuorten maanmittareiden konferenssissa. Olen saanut tämän viikon aikana varmuutta sille, että pärjätään vallan mainiosti myös keskenään silloin kun Tuomaksen pitää olla muualla kuin kotona. Minusta tuntuu niin hyvältä olla pärjäävä, rakastava ja huolehtiva äiti. Minun sisällä vallitsee ihan selittämätön rauha, mikä tuntuu ihan mahdottoman hyvältä. Tuntuu, että olen löytänyt ihan uudenlaisen Iinan. Olen joskus haaveillut olevani tietynlainen, ja tällä hetkellä oma unelmani itsestä tuntuu olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Olen rauhallinen, mutta tehokas. Saan paljon asioita aikaan, ja siitä hyvänä esimerkkinä meidän pyykkikori ei ole ollut koskaan noin tyhjä! Eipä uskoisi kun talossa on alati pissaava, kakkaava ja puklaava ihanuus. 

Kun Touksu oli vasta syntynyt, koin jonkinlaista kaipuuta siihen elämään mitä oli ennen Touksun syntymää. Nyt olen kuitenkin jo saanut hieman etäisyyttä siihen ja todennut, että elämäni on tällä hetkellä niin paljon rikkaampaa kuin silloin. Kun aikaisemmin saatoin kuluttaa koko päivän pyjamassa tekemättä yhtään mitään, olen oppinut nauttimaan siitä, että pian heräämisen jälkeen olen pukeissa ja laitettuna valmiina päivän askareisiin. Sellaisesta Iinasta osasin vain haaveilla ennen Touksua. Meille on muodostunut jo jonkinlaista aamupäivän rytmiä, mutta sen sijaan illat ja yöt on yhtä kysymysmerkkiä. Eiköhän nekin kuitenkin jossain vaiheessa selkiydy edes vähän. Toki olen valmistautunut myös siihen, että rytmit muotoutuu vielä monta monituista kertaa! 

Kun aiemmin puhuin ihan mahdottomasta kiireestä joka paikkaan, on kiire tuntunut loppuneen. Tällä hetkellä voisin jopa painaa vähän jarrua. Touksu kasvaa ja kehittyy niin hullua vauhtia, etten haluaisi ajan kuluvan ihan niin nopeaa. Olen kuitenkin onnellinen, kun osaan nauttia jokaisesta hymystä ja hetkestä minkä saan jakaa pienokaisen kanssa. Siitä kertonee ehkä se, kun tämän viikon lääkärintarkastuksessa Touksu teki isot pissakakat lattialle, ja minä vain totesin rauhallisen iloisesti Touksulle, että onneksi ei jäänyt noin isot kakat vatsaan painamaan. Minun kädet on täynnä työtä ja touhua tällä hetkellä, ja ihan rehellisesti voin sanoa, että nautin siitä täysin rinnoin! Jonkun mielestä saatan kuulostaa ärsyttävältä, kun hehkutan sitä miten ihanaa on olla äiti. Olen joskus todennut, että koirat on minun juttu. Äitiys tuntuu vähintäänkin yhtä hyvältä kuin koirien mammana oleminen. Sekin on kai sitten minun juttu! 

Tällä hetkellä tuntuu, että halkean kun minulla olisi niin paljon purettavaa tänne blogin puolelle. Päätän tämän jäätävän pitkän superpostauksen kuitenkin tähän, ja palaan asiaan taas viikon kuluttua. Pyrin siis päivittämään blogin tästä eteenpäin taas kerran viikossa. 

Kuulemisiin!


torstai 20. huhtikuuta 2017

Hän on täällä!


Ilokseni tulin ilmoittamaan, että 16.4. Touksu päätti ihan itse tulla maailmaan. Meillähän olisi ollut juuri sinä päivänä klo 10 yliaikaiskontrolliin aika, mutta klo 6.44 Touksu oli jo maailmassa painaen 4180g ja ollen 53cm pitkä. Synnytys meni aivan ihanteellisesti aina ponnistusvaiheeseen saakka, joka olikin sitten vähän raisumpi kokemus minulle. Kaikki on kuitenkin hyvin, ja pienestä veren menetyksestäkin aletaan pikkuhiljaa toipua. Päivä kerrallaan siis pientä nuuskutellen ja tästäkin ajasta täysin rinnoin nauttien. 

Yksi unelma elämässä on toteutunut eikä voitais olla onnellisempia. Meillä on maailman ihanin pieni poika!


torstai 13. huhtikuuta 2017

Yhden matkan päätös on toisen alku


Koska on vain muutamasta tunnista kiinni, että raskautta tulee täyteen 41 viikkoa, niin uskallan kirjoittaa tämän tekstin. En usko siihen, että ensisynnyttäjänä ehdin enää tämän keskiviikon puolella syöksysynnyttämään Touksua maailmaan, vaikka pieni osa jopa toivoisi sitä. Tällä hetkellä ei oikeastaan ole enää niinkään merkitystä sillä, miten Touksu tähän maailmaan tulee, kunhan tulee! Ajastan siis tämän postauksen huomiselle ihan kaiken varalta. Toistaiseksi olen siis edelleen yhdessä koossa. Huomaatteko kuinka minuunkin on tullut majailemaan se kuuluisa loppuraskauden malttamattomuus, että tulisi jo! 


Viimeinen viikko on ollut niiiiin pitkä! Jokainen päivä on kuin kokonainen kuukausi. Olen ollut kiukkuinen, itkuinen ja epätoivoinen vuoron perään. Olen kokeillut kaikenlaisia keinoja, miten synnytys lähtisi käyntiin, vaikken moisiin edes usko. Minulla ei vain ole enää muuta tekemistä. Olen murehtinut jo etukäteen, että kaikki ihanat pienimmät vaatteet jää varmasti käyttämättä, koska Touksu on jo niin iso. Enhän sitä varmuudella voi tietää, mutta kaikkea tällaista olen ehtinyt miettiä. Vaikka kuulostankin epätoivoiselta, niin olen myös pyrkinyt aktiivisesti antamaan aikaa tälle prosessille. Viimeistään ensi viikolla saadaan Touksu maailmaan. Se ei vain ole välttämättä sillä tavalla kuin olisin sen ajatellut ja toivonut käyvän. Olen keksinyt kauhukuvia päässäni synnytyksen käynnistyksestä, mutta olen kuitenkin päättänyt selvitä kaikesta tästä ja ottaa jokaisen kokemuksen rohkeana ja avosylin vastaan. Tämä ei ole se hetki minun elämässä, jossa heittäisin hanskat tiskiin. Aivan kuin siihen olisi edes mahdollisuus. Hoen välillä kuin mantraa itselleni, että en ole tämän tilanteen uhri vaan selviytyjä. Kasvan taas ihmisenä kilometrin jos toisenkin. 


Hyvin todennäköisesti tämä tulee olemaan nyt viimeinen Toukkatorstai. Aion jatkaa kuitenkin blogiin kirjoittelua näillä näkymin kerran viikossa, kunhan arki vauvan kanssa lähtee rullaamaan. Joka viikkoisen Toukkatorstain kirjoittaminen on ollut minulle mieleinen tapa purkaa ajatuksia tästä matkasta. Olen kiitollinen, että minulla on jossain ylhäällä nämä muistot, jotta voin aina palata niihin. Ajan saatossa moni asia unohtuu helposti. Kiitos teille, ketkä olette ollut seuraamassa tätä matkaa!

Ensi kerran kun nähdään, me ollaan jonkun pienen äiti ja isi! Niin jännittävää!

Pitäkää meille peukkuja,


torstai 6. huhtikuuta 2017

Laskettu aika!


Se on täällä! Laskettu aika. Viime viikolla asetettu tavoite siis saavutettu. Jos en aiemmin ole ollut kypsä synnytykseen, niin tällä hetkellä koen olevani niin valmis kuin siihen vain voi olla. Fyysinen vointi on edelleen hyvä, mutta nyt täytyy kyllä myöntää, että maltti on alkanut viimeisen viikon aikana hiipua. En oikein malttaisi enää odottaa, että saataisiin tämä matka päätökseen ja pienokainen syliin. Jaksan edelleen hyvin kantaa pientä sisälläni, mutta tätä joka päivä tiivistyvää jännitystä en oikein enää kestä. Siksi onkin pakko vähän jo luovuttaa ja alkaa touhuta taas tavalliseen tapaan, kun viime päivät olen lähinnä pitänyt huolen, että koti on siisti jos lähtö tulee. 


Kävin maanantaina neuvolassa, ja vihdoin todettiin, että Touksu on laskeutunut lähtökuoppiin. Eli jotain edistystä on tapahtunut! Tämä oli itselle helpotus, koska nyt ei tarvitse mennä makaamaan ja soittaa ambulanssia hakemaan mikäli lapsivedet menee. Nyt saadaan rauhassa siirtyä omin voimin sairaalaan, ellei jotain muuta yllättävää ilmene. Huomenna onkin taas uusi neuvola-aika, ellei ensi yönä ala tapahtua. Pakko myöntää, että itse uskon käveleväni huomenna urhoollisesti neuvolaan ja otan vastaan lähetteen yliaikaiskontrolliin. Enpä olisi oikeasti uskonut.  



Meidän elämä on nyt yksinkertaisesti vain odottelua, joten sen pidemmittä puheitta lähden taas siistimään kodin siihen kuntoon, että jos ensi yönä tulisi lähtö. Toivossa on hyvä elää. Pitäkää peukut pystyssä, jotta ensi viikolla viimeistään saataisiin vihdoin tavata meidän rakas!  


torstai 30. maaliskuuta 2017

Tikittävä aikapommi!



Tähän on tultu! Tunikan raidat vinossa ja tasan viikko laskettuun aikaan! Tänään alkoi hurja 40. raskausviikko. Pakko myöntää, että siinä vaiheessa kun jäin vuoden alussa sairaslomalle supistelujen takia, en olisi uskonut, että tämä päivä koittaa. Tässä vaiheessa olin jo omien kuvitelmien mukaan äiti. Touksu on kuitenkin ilmeisesti todennut kohtuni olevan niin mukava paikka asustaa, ettei hän pidä turhaa kiirettä tulla maailmaan. Olen laittanutkin tavoitteeksi päästä laskettuun päivään, koska olisihan se hauska kokea. Silloin saisin viralliset viimeiset masukuvatkin tänne blogiin. Viikko on kuitenkin aika, minkä sisällä voi tapahtua mitä tahansa. Jos se kuulemma maailman isoin kakkahätä iskee, niin sitä vastaan on vaikea jarruttaa. Siksi halusin ikuistaa vatsani koon näillä erittäin epävirallisilla mahakuvilla. Ihan kaiken varalta! Minun hovikuvaaja ja doula (Tuomas) on huomiseen saakka Oulussa työreissulla, joten näillä mennään paremman puutteessa. 

Tuomas tosiaan lähti vielä työreissulle ja alun jännityksen jälkeen olen kyllä nauttinut täysin siemauksin yksinäisestä ylhäisyydestä. Tuomas on ollut nyt paljon lomilla, kun töissä ei ole sesonki, ja olin ihan tyystin unohtanut miten nautin välillä olla yksin kotona. Niin paljon kuin nautin yhdessäolosta, nautin myös yksinolosta. Meille siis sopii paremmin kuin hyvin se, että Tuomaksen työ vaatii välillä reissaamista. Katsotaan muutanko mieleni kun Touksu tulee maailmaan. Niin ja siis se miksi jännitin jäädä yksin kotiin on se fakta, että olen tällä hetkellä melkoinen aikapommi. Tai paremminkin vesi-ilmapallo, joka voi koska tahansa puhjeta. Siltä minusta tuntuu kaupassakin käydessä, kun ihmiset karttaa minut kaukaa, aivan kuin menisin rikki jos minuun osuu. Okei, saatan kuvitella asian, mutta pieni vainoharhaisuus on ihan sallittua näin raskaana. Pitkiltä katseilta ei minun vatsa ainakaan ole välttynyt! No, onhan se kieltämättä jo hyvän kokoinen. 

Jos minun unirytmi oli jo ennen kellojen siirtämistä sekaisin, niin nyt ne vasta onkin! Lisäksi olen havainnut, että Touksu on sellainen yökyöpeli ettei toista. Viime yönä valvoin kahdestatoista eteenpäin kolme tuntia etsien hyvää asentoa samaan aikaan kun Touksulla oli bileet ja hikka vuoronperään. Hän on jo niin hyvän kokoinen, että liikkeet tuntuu ihan joka paikassa vatsaa samaan aikaan. En voinut kuin hymyillä, kun pitelin vatsasta kiinni, ettei se repeäisi liitoksistaan. Toissayönä näin unta, missä Toukan jalka tuli läpi vatsasta ja pidin siitä kiinni. Hänen pottuvarpaan viereinen varvas oli paljon pidempi kuin pottuvarvas, ja lisäksi varpaita löytyi yhdestä jalasta enemmän kuin viisi. Nään siis edelleen tosi levottomia unia! 


Olen saanut jo useampia kyselyitä, että koska Touksu syntyy tai tuntuuko minusta siltä, että hän pian syntyisi. Ihan rehellisesti voin sanoa, että olen yhtä tietämätön kuin kaikki muutkin siitä, koska Touksu syntyy. Minulla ei ole mitään tuntemuksia siitä, että lähtö olisi lähellä. Kuten olen jo muutamassa viimeisessä postauksessa maininnut, olen voinut paremmin nyt kuin koko raskausaikana. Uusia piirteitä on kuitenkin se, että välillä olen todella kiukkuinen ilman syytä. Olen koko raskauden ollut yllättävän tasapainoinen, mutta nyt välillä räiskähtelee tunteet yli äyräiden. Lisäksi on päiviä, jolloin haluan vain epäsosiaalisesti muhiutua kotiin aivan kuin hautomaan munaa. Nämä päivät on niitä, kun olen edes hetken miettinyt, että onkohan lähtö lähellä. Hirveästi ei ole kyllä tällä hetkellä ollut halua enää päästä ihmisten ilmoille. 

Mainittakoon vielä loppuun, että nyt on sitten vessan kaapit ja jääkaappi ojossa! Kynnet lakattu kovan työn tuloksena. Voin kertoa, ettei ollut ihan yksinkertainen juttu lakata varpaankynsiä. Lisäksi sairaalalaukku sekä vauvalle että minulle on valmiina lähtöön. Kaikki alkaa olla siis valmista, vaikka tekeminenhän ei lopu koskaan. Johonkin on vain tyydyttävä! 

Kuulemisiin! Katsotaan ollaanko viikon päästä vielä kasassa vai ei! Jos Toukkatorstaita ei kuulu eikä näy, niin sitten tapahtuu jotain paljon jännittävämpää!

torstai 23. maaliskuuta 2017

Vaippakakkuani ette saa!


39. raskausviikko alkoi tänään, mikä tarkoittaa samalla sitä, että laskettuun aikaan on tasan kaksi viikkoa. Vauva ei kuitenkaan kulje kellon kanssa, joten oletan hänen saapuvan kun on valmis. Samaan aikaan kun odotan häntä kovasti saapuvaksi, ei minulla edelleenkään ole kiire synnyttämään. Uutena tunteena on kuitenkin herännyt malttamattomuus ainoastaan sen takia, että minulla tai kellään ei ole harmainta hajua, koska hän mahtaa syntyä. Aikaisemmin olen keskittynyt miettimään ainoastaan synnytyksessä ahdistusta tuovaa kontrollin menetystä, mutta tulin huomanneeksi, että enhän minä voi enää tätäkään hetkeä kontrolloida. En voi tietää syntyykö Touksu vasta neljän viikon päästä vai jo ensi yönä. Täytyy myöntää, että olen sellainen ihminen, joka haluaisi pystyä päättämään asioista ja toimimaan niiden mukaisesti. Nämä asiat eivät ole kuitenkaan minun käsissä, mutta tekee oikeastaan hyvää vain heittäytyä tähän jännittävään aikaan elämässä. Elämä kun on täynnä hallitsemattomia asioita. Ja toisaalta hyvä niin! Jos saisin tietoon varman päivän, koska Touksu saapuu, olisin ihan tuhannen hepulinen. Miljoona kertaa parempi siis näin. 

Niin naurettavalta kuin se itsestäkin tuntuu, niin loppuraskaus on ollut koko raskauden helpointa aikaa. Te ketkä olette seuranneet tätä matkaa, voitte varmaan yhdessä minun kanssa allekirjoittaa, että aina kaikki ei ole minun fyysisessä voinnissa mennyt ihan niin kuin olisi voinut toivoa. On ollut vaivaa vähän jokaiseen lähtöön. Syystä tai toisesta, olen pystynyt monen kuukauden jälkeen taas kävelemään pitempiäkin matkoja ilman kipuja. Vointi on muutenkin ollut jollain tapaa kevyempi, vaikka todellisuudessahan vauva on ainakin saanut kokoa tasaiseen tahtiin. Siinä sivussa myös minäkin! En osaa selittää, miksi voin nyt paremmin kuin monena viimeisenä kuukautena. On varmaan siis ymmärrettävää, ettei todellakaan tunnu, että Touksu olisi hetkeen muuttamassa yksiöstään. 

Koska vointi on hyvä eikä tässä auta jäädä laakereilleen vain lepäilemään ja odottamaan, että jotain tapahtuu, niin varattiin kirpputori ja käytiin tänään se täyttämässä. Meillä on taas  kertynyt ihan uskomaton määrä myytävää tavaraa, ja on niin puhdistavaa päästä niistä eroon! Jos nyt jo kertyy myytävää tavaraa useamman kerran vuodessa, niin voin vain kuvitella mitä se on pienen lapsen kanssa. Ollaan kuitenkin laitettu kotia uuteen järjestykseen näiden kuukausien aikana, jotta kaikki vauvan tarvikkeet ja vaatteet mahtuu. Meidän kerrostalokaksioon kun ei ihan älyttömiä tavaramääriä mahdu, joten karsia pitää ja välillä vähän reippaammallakin kädellä. Vaikka kirpputori ottaakin oman aikansa ja työnsä, niin siitä on muodostunut minun ja Tuomaksen yhteinen kiva harrastus. Saatiin viime vuonna kerättyä iso osa meidän kihlasormusten rahoista juurikin kirpputorilta. Aika romanttinen projekti! 


Pakko myöntää tähän loppuun, että tällä hetkellä ei ajatukset riitä oikein muuhun kuin kodin valmisteluun ja siihen, että kaikki olisi mahdollisimman valmiina vauvaa varten. Keskittyminen ei riitä kouluhommiin, vaikka niitäkin olisi tehtävänä. Tuomas kysyi kun stressasin kaikista niistä asioista, mitä pitää vielä tehdä, että no mitä pitää vielä tehdä. Luettelooni sisältyi muunmuassa vessan kaappien siivous, jääkaapin siivous, parvekkeen siivous, sairaalalaukun pakkaus, kynsien lakkaus, koirien kynsien leikkaus jne. Tuomas ei voinut kuin tokaista, että muistetaanhan lakata hänenkin kynnet. Pesänrakennusvietti on todellinen, ja raskaana oleva nainen älytön. Sinne vessan kaappiinko vauva ensimmäisenä katsoo ja sen jälkeen kääntää syyllistävän katseen meitä kohti, jos ei hyvältä näytä? Minun raskauden huurrustamissa mielikuvissa Touksu huomaa heti ensimmäisenä, että nyt ei ole kyllä äiti lakannut varpaankynsiä! 

Näihin kuviin ja tunnelmiin! Loppukommenttina huomio vaippakakkuun, minkä sain vauvakutsuilla lahjaksi. Se on niin upea, että mainitsin jo tänään ettei sitä pureta ikinä! Tuomas kysyi, että mitäs sitten kun ollaankin hukuttu vauva-arkeen ja vaipat loppuu... no sitten sovelletaan! Sehän on meidän vanhempien tehtävä. Terveisin äiti, joka hädän tullen käärii vaikka puklurätin vaipaksi. 


torstai 16. maaliskuuta 2017

Täysiaikainen Touksu!


Tänään tuli 37. raskausviikko täyteen, mikä tarkoittaa sitä, että meidän rakas pieni on  nyt täysiaikainen. Nyt siis vain odotellaan, koska hänelle sopii syntyä tähän maailmaan. Viikko on sujunut leppoisasti, mutta olemista on tullut rajoittamaan ihan pohjaton väsymys. Nukun yöt tosi levottomasti nähden unia milloin mistäkin. Viime yönä pakkasin koko yön unissani sairaalalaukkua. Se kun on vielä pakkaamatta! Jos synnytys käynnistyy ihan yllättäen, voin vain kuvitella kuinka viskon tuskissani laukkuun kaikkea mahdollista, mitä luulen tarvitsevani, ja Tuomas rahtaa minulle sitten sairaalaan myöhemmin sen kaiken mitä oikeasti tarvin. Ehkäpä siis pakkaan sen laukun nyt muutaman päivän sisällä valmiiksi odottamaan lähtöä. 


Välillä saan kyselyitä kavereilta, että mitä ihmettä mie teen kaikki päivät. Voi kuulkaa! Lepään, lepään ja lepään. Katson Greyn anatomiaa ja lepään vähän lisää. Niin ja syön  pakkasessa ollutta kinder-suklaata, koska siihen on ollut nyt viimeiset viikot ihan järkyttävä himo. Eilen kuitenkin halusin poistua kotoa, ja käytiin pitkästä aikaa vähän pidempi lenkki koirien kanssa. Jaksan tässä vaiheessa yllättävän hyvin kävellä, koska Touksu majailee edelleen kiinni minun kylkiluissa. Ainut mikä häiritsee on närästys, joka pistelee ylävatsassa koko ajan. En ehkä nyt tiedä mitä toivon, mutta silti varovaisesti toivon, että Touksu päättäisi jo laskeutua vähän alemmas. Minun kylkiluut on ollut jo useamman viikon räjähdyspisteessä, ja tuntuu siltä kuin ne harottaisi miten sattuu. 


Tuomas kokeili eilen illalla minun vatsaa, ja ihmeteltiin yhdessä kuinka selkeästi sen tuntee miten Touksu majailee mahassa. Minun vatsa tuntuu todellakin siltä, että se on täynnä vauvaa. Aloin taas kauhistelemaan sitä, miten ihmeessä saan puskettua hänet ulos yksiöstään, mutta Tuomas onneksi aina rohkaisee ja sanoo, että hyvin se menee. Voin vain kuvitella millainen tyhjennetty ilmapallo tästä mahasta tulee, kun asukas poistuu yksiöstään. Eilen myös mietin sitä, että poistuuko tämä ikuisen ummetuksen ja raskauden tunne vatsasta samalla kun Touksu syntyy. Se jää nähtäväksi!  



Täällä eletään siis hyvinkin odottavaisia hetkiä. Joka tapauksessa ollaan vahvasti loppusuoralla ja tiedän, että tämä pieni ihminen on kaiken tämän odottamisen arvoinen.