Hei te ihanat! ♥
Halusin tulla avautumaan blogissa vallinneesta hiljaisuudesta. Olen huomannut, että kun elämä nappaa otteeseensa, on minun vaikea keskittyä vapaaehtoisiin harrastuksiin, kuten esimerkiksi bloggailuun. Tämä on mulle se ihana paikka, mikä ei vaadi, ei pakota tai velvoita. Sellaisena sen haluan jatkossakin pitää. Useasti kuitenkin huomaan, että mitä pidempään kasaan pelkkiä kuvia kameralle enkä julkaise niitä ajallaan, alkaa ahdistus kasvaa ja tuntua samalta kuin kasautuneet koulutehtävät. Ratkaisu ongelmaan on siirtää niitä vielä lisää tuonnemmas. Ei niin hyvä ratkaisu pitemmällä juoksulla!
Olen taas tilanteessa, missä julkaistavaa materiaalia olisi vaikka millä mitalla, mutta minä neiti se vain loikoilen sohvalla jalat ojossa tekemättä yhtään mitään, niin paitsi Netflix-sarjoja, syön purkista. Voisin siivota, mut kenen takia? Tuomaskin on ollut jo pitempään pois kotoa töiden takia, eli periaatteessa mulla olisi rutkasti aikaa vain rustailla teille. Silti täällä kitisee pelkkä hiljaisuus, joka oli jo niin piinaavaa että minun yksi ystävä mainitsi asiasta. Kiitos Minnan, täsä mä ny olen ja sepostan.
Sillä mitä tarkoitan kun sanon elämän napanneen mukaansa, puhun lähinnä edelleen halleluja pääsykokeista! Pääsin nimittäin soveltuvuuskokeisiin, ja siitä jos jostain olen enemmän kuin onnellinen. Sen eteen tein ihan hirmuisesti töitä, eikä siis ollut turhaa uhrata suurinta osaa vapaa-ajasta lukemiseen. Viime ajat minut on voinut bongata puhumasta itsekseni työmatkoilla siitä, millainen minä olisin opettajana ja miksi se olisi minun juttu. Olen kuitenkin päättänyt mennä iloisella asenteella ja omana itsenäni sinne.
Noin muuten olen viettänyt aikaa ystävien ja perheen seurassa, käynyt tänään jopa pitkästä aikaa liikuttamassa niin itseäni kuin koko ajan vankistuvaa Marthaa sekä nautiskellut siitä vapauden tunteesta minkä VAKAVA-materiaali jätti jälkeensä.
Niin ja ei, täällä ei onneksi ole enää lunta!
