Synttärit!

Juhlistimme ihan mahtavalla porukalla viime viikon lauantaina minun viimeisiä (not.) prinsessasynttäreitä. Sain hätäpäissäni kaiken sen leipomisen ja hösäämisen keskellä napsaistua pari kuvaa tänne bloginkin puolelle, toki himpun verran jäi harmittamaan kun en saanut tarjottavista julkaisukelpoisia kuvia otettua niin kattavasti kuin olisin halunnut. Onneksi onnistuneiden juhlien mitta on monesti kuvien vähyys! Juhlat oli niin mukavat, että hymyilin vielä seuraavanakin päivänä.

Iltaan kuului rentoa yhdessäoloa lautapelejä pelaten. Myöhemmin piipahdettiin myös Sfäärissä jammaamassa parit kipaleet, ja lopulta suunnattiin väsyneinä mäkin kautta kotia! 

Kiitos vielä vieraille, sekä kaikille ketkä minua muisti! Jätän yleensä juhlistamatta synttäreitä, mutta tänä vuonna halusin toimia toisin. En nimittäin muista yhtään mitä tapahtui kun täytin viime vuonna vuosia?! Se on vääryys! Kyllä synttärit pitää muistaa. Nämä ainakin muistan!

Täällä siis kuittaa onnellinen, toistaiseksi ikäkriisitön 24 vuotias! 

Ps. Nukuin ihan naurettavan hyvin eilisen Happy Joen jälkeen. Piti aamulla ihan pinnistellä miettimään että kuka oon, mikä päivä nyt on ja mikä on minun agenda tänään. Teki niin hyvää noin täyteläiset yöunet! Nam!

Sokeririippuvuus

Sinä hetkenä kun olin pari päivää aiemmin tehnyt taas maailmaa parantavan päätöksen katsastaa mitä sinne suuhun lykkään, huomasin kuolaavani oman pienen pääni sisällä karkkien, suklaan ja oikeastaan ihan minkä tahansa epäterveellisen mössön perään. Otin ihan vakavaksi asiakseni selvittää, että mikä ihme tätä ihmisparkaa vaivaa kun fitnesspäiväkirjoja katsoessa mielessä pyörii pelkkä Geisha-patukka. Pystyin vain ihailla korviani myöten sitä antautumista niin paljon että alkoi jo oikeasti ärsyttää. Pakarat ja reidet huusi telkkarissa hoosiannaa ja minulla pullaa. Oikein tunsin kuinka ne muistutti, että anna meille meidän jokapäiväinen annoksemme. 

Siwa menisi kymmeneltä kiinni, ja mahdollinen sokeriin sukeltaminen olisi siitä kellonlyömästä riippuvainen. Olinhan juuri edellisenä päivänä kipannut kaikki herkut ja makeiset roskiin, koska niihin ei enää kosketa! 

Sisäinen kamppailu päässä alkoi, lähinnä siis oman itseni suostuttelu ja terveellisen elämän vähättely. Kerranhan me täällä eletään! Miksi tyytyä vain porkkanaan?! Elämässä ei saa tyytyä! Minähän en tyydy! Ei minulla ole ole ongelmaa, pelkkä halu nauttia elämästä.

Herätys pahvi! Sinulla on sokeririippuvuus. Netissä sanotaan, että tässä tapauksessa pitäisi jättää kaikki sokeri ja valkoiset jauhot pois ruokavaliosta. Voi ranskalainen patonki! Kun se on niin hyvää ja parasta!

 

Nyt auttakaa minua! Olen ongelman äärellä ja myönnän sen. Kun haluaisin vain vähentää, mutta eihän alkoholistikaan voi ottaa vain vähän. Kärsiikö kukaan teistä samasta ongelma, ja jos on joskus kärsinyt niin miten siitä päästä eroon? Selviytymistarinoita kaivataan!

Kemissä!

Kuten teille on jo tullut tutuksi, minun elämä pyörii tällä hetkellä paljolti tulevaisuuteen panostamisena lukiessani pääsykokeisiin. Nykyisyydellä yritän kovasti vaikuttaa tulevaisuuteen, mutta tänään haluan nostaa esille menneen! Olin viime viikolla kyläilemässä lyhyen ajan sisällä tosi tärkeäksi tulleen Nellin luona. Suureksi harmiksi olin napannut flunssapöpöläisen matkaani, mutta onneksi se ei pilannut yhtäkään suunnitelmaa minireissun aikana. Kaikki tuli tehtyä mitä oli tarkoitus tehdä, ja Nellin luona oli vielä mukavampaa kuin olin ajatellut! Unohdin monta kertaa että olin kipeä.

Aika kului nauraessa, paleltuessa (hullun hommaa koko bloggaus) ja syödessä niin että napa ratkesi.

 

Olin saanut suostuteltua Nellin leipomaan minun kanssa kinderkakun, ja jo ennen leipomista kielsin kysellä sen suurempaa tarkoitusta kakulle. Nellillä oli tulossa vieä tuolloin synttärit, joten olin järkännyt huimat kahden naisen kekkerit serpentiineineen ja kynttilöineen. Kukapa ei haluaisi kerran vuodessa puhaltaa ilmaan toiveen? Veikkaan että toive toteutaa, koska kyllä 22 kynttilää pitäisi riittää siihen! 

Kiitos vielä Nelli kun teit niin minun kuin Marthan ja Kerttulinkin olon kotoisaksi. ♥ Koiratkin sai syödä luita sohvalla ja kösytä sängyssä! Niiden mittapuulla se on ihan parasta!

Taivas näytti synkältä tänään, kunnes tuli mokkapala!

Oon viime aikoina löytänyt itseni miettimästä kuolemaa. Tiedän, ihan kauhea aloitus. Kirjoitin lukiossa äidinkielen esseen ylioppilaskirjoituksissa valmiin otsikon alle, "Mihin tarvitsemme taivasta". Selitin kuinka taivasta tarvitaan sijoittamaan kuolleet lähimmäiset jonnekin, koska niin kylmä ja koruton ajatus siitä, että lähimmäisemme lakkaavat vain olemasta tuntuu liian lohduttomalta. Se on ollut tähän mennessä paras kirjoitus minkä olen koulussa kirjoittanut.

Kukaan ei tietenkään koskaan tule meille kertomaan, mitä oikeasti tapahtuu kun kuolemme. Haluan uskoa taivaaseen ja siihen, että tapaamme menehtyneet läheisemme vielä joskus. Takaraivossani on kuitenkin alkanut huutamaan, että palaamme takaisin siihen samaan asemaan ennen kuin olimme syntyneet, emme vain enää ole olemassa. Olemme olemassa toisten ihmisten muistoissa ja ajatuksissa. Se on yksi merkittävimmistä eroista minkä näen syntymän ja kuoleman välillä. Ennen syntymää olemme vain pilke isän ja äidin silmäkulmassa. Kun kuolemme, olemme aito muisto mielissä ja sydämissä. 

Levittelin eilen kaikessa rauhassa saunan jälkeen pitkästä aikaa itseruskettavaa ihooni. Sanoin Tuomakselle, että tänään on hemmotteluilta ja samalla odotin seuraavan päivän vapaapäivää. Olin saanut juuri ja juuri käteni rasvattua, kun Tuomas sanoo että Marthalla sattuu jalkaan! Säntäsin vessasta ulos ja näin Maatun makaamassa eteisen matolla jalat kipristellen vatsaan päin, eikä pysynyt pystyssä. Sillä samalla sekunnilla aloin hysteeriseksi, vaikka Tuomas koitti sanoa että pysy rauhallisena. Pue päälle. Soitan eläinlääkärille. Säntäilin ja itkin ympäriinsä (todella järkevä reaktio) ja soitin äidilleni, että nyt tarvitaan autoa! Tämä kaikki kesti n. minuutin ja yhtäkkiä Martha istuu tavalliseen tapaan sängyllä. Menin herkkukaapille testatakseni miten Martha reagoi, ja oli ihan tavallinen pomppiva itsensä. Soitimme kuitenkin päivystävälle eläinlääkärille varalta, ja hän kertoi chihuahuoilla olevan yleisiä verenkiertohäiriöt, mitkä voivat aiheuttaa tuollaista. Kohtaus voi jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi (toivottavasti), mutta jos toistuu niin pitää käydä tutkimuksissa. Ehkä ylireagoin (ehkä en), mutta sen minuutin aikana vilisi kyllä kaikki kauhuskenaariot päässä läpi. Minun jo hetken aikaa päällä ollut pelko siitä, että menetän rakkaimpiani ei ainakaan helpottanut tämän myötä. 

Minun piti nauttia tästä vapaapäivästä ja tehdä blogijuttuja, mutta olen ollut niin jälkijärkyttynyt ettei mistään oikein tullut mitään. Ajattelin jopa painautua kuoreeni ja jäädä mököttämään tähän kurjaan pelkotilaan, joka tuli oikeastaan jo vähän viime viikolla päälle kun Kerttulin kaulapanta petti ja koira oli päässyt karkuun. Siinäkään ei loppujen lopuksi tapahtunut mitään kauheaa, mutta jotenkin olen tosi herkillä. Tästä tapahtumasta johtuen tilasin oitis tytöille uudet kaulapannat ja ostin Kerttulille uuden hihnan. "Pientä" ylireagointia ilmassa ihan kaikin puolin, mutta jospa saisin iän myötä vähän lisää suhteellisuudentajua ja mahdollisesti rauhoittuisin myös välillä hengittämään. Martha ei tarvi lääkäriä, mutta hetken aikaa tänään kyllä tuntui että minä tarvin! :D Sitten päätin, että p*rkele nainen! Tee jotain kunnioitettavampaa kuin itke ja niistä räkää koiran turkkiin, jolla on kaikki ihan hyvin! Päätin olla hyvä (läski) vaimoke, ja leipasin pellillisen mokkapaloja!

Maattu tuli pyytämään josko hänellekin heruisi mokkapala! ♥

 

Opettelen koko ajan käsittelemään tunteita mitä tulee vastaan huolehtiessa muista. Voin vain kuvitella millaista huolta äidit ja isit kantaa lapsistaan. Mutta mitäpä elämä olisi jos kaikki olisi aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Jos ei koskaan päästäisi ketään lähelleen tai ei antaisi itsensä kokea niin suurta rakkautta jotain kohtaan, että pelkkä menettämisen ajatteleminen tekee tuskallisen kipeää. Jos pitäisi valita tyhjä tunteettomuus tai tämä, että kaikki tunnetaan oikein pohjanmaan kautta, niin valitsen jälkimmäisen. 

Kieltämättä sekava postaus, mutta ehkä tämä oli juurikin sellainen kuin päiväni oli. Ei päivistä parhain, mutta yksi opettavaisimmista. Ei ne asiat vain murehtimalla muutu yhtään mihinkään. Pitää ryhtyä toimeen, ihan mihin tahansa! Mulle se oli tällä kertaa leipominen. :)

Mitä te teette vaikeina päivinä?