Toukkatorstai: tunteita mistä ei puhuta

Tänään alkoi 23. raskausviikko. Meillä oli tällä viikolla rakenneultra, missä todettiin kaiken näyttävän juuri siltä miltä kuuluukin. Kaikki oli siis tosi hyvin enkä voisi olla asiasta onnellisempi. Pieni maiskutteli suuta niin isosti auki ja kiinni, että sai meidät kaikki kolme huoneessa olijaa naureskelemaan. Hän oli jo selkeästi ihan meidän vauva. Sellainen pieni höpöttelijä, joka suun rakennetta tarkastellessa aukaisi suunsa niin auki, että mietin onko hänellä lainkaan leukaluita. Ultraajaa paettiin nyrkit nykkyrällä ja viuhuttiin menemään kovaa kyytiä. Koska jollain saattaa herätä kysymys Toukan sukupuolesta, niin vastauksena siihen on, että Toukka on syntymäänsä saakka Toukka, eikä tuoda sukupuolta sen suuremmin esille. Haluan vastaanottaa maailmaan persoonan, en niinkään jomman kumman sukupuolen edustajaa. 

Kyseinen ultra oli viimeinen ultra koko raskauden aikana, mikä tuntuu kyllä tosi hurjalta. Seuraavaksi vieraillaankin sairaalassa kun mennään synnyttämään, ellei jotain ilmene ennen sitä. Taidetaan me kuitenkin käydä jossain kohtaa tutustumassa synnytysosastoon. Rakenneultra herätti minussa paljon enemmän tunteita kuin olisin koskaan voinut osata odottaa. Päivä jona meillä oli ultra tuntui lähes samalta kuin päivä jolloin sain tietää olevani raskaana. Aivan kuin olisin uudestaan saanut kuulla, että olen raskaana. Hän oli jo niin paljon enemmän ihminen kuin ensimmäisessä ultrassa. Mitä! Tuleeko meille ihan oikeasti vauva?! En tiedä olenko jotenkin hullu kun yhtäkkiä heräsin siihen asiaan uudestaan. Olen kuitenkin jo yli puolen välin raskaana ja nyt muka tajuan, että olen oikeasti raskaana. Ehkä minuun vain kolahti niin kovaa, kun ultraaja sanoi lähtiessä että tulet sitten seuraavaksi synnyttämään. Anteeksi mitä? Pitääkö tämä täältä myös synnyttää! Olenhan minä tiennyt kaikki realiteetit, mutta miksi ne nyt niin kolahti ja kovaa tajuntaan. 

Olen aina tykännyt katsella kaikenlaisia äitiyteen liittyviä ohjelmia. Äitiys on minusta niin kiehtova asia. Olen kuullut kyllä monenlaisia mietteitä tulevien äitien suusta, mutta silti olen yllättynyt kun ne osuu omalle kohdalle. Niiden kaikkien miljoonien tunteiden keskellä mitä rakenneultra herätti minussa olen alkanut miettiä, että osaanko olla äiti ja rakastaa omaa lastani. Järki tietää, että tulen rakastamaan lastani niin paljon, että en osaa sitä vielä edes käsittää. Tunnen samanlaista syyllisyyttä kuin alkuraskaudessa, kun mieleen juolahti kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia huonovointisena. Olen kuitenkin aika varma, että jokainen tunne mitä tunnen on ihan normaali. Samaan aikaan tunnen jo nyt kiintymystä ja rakkautta meidän pientä kohtaan. Tätäkö se äidiksi kasvaminen nyt on? Ristiriitaisia tunteita ja huolta. 

Ehkä hassuinta on ollut se, että olen palannut ajassa taaksepäin siihen kun olin hankkimassa Marthaa. En vertaa tässä nyt ihmisvauvaa koiranpentuun, mutta tunnistan jotain samoja tunteita nyt kuin ennen Maatun saapumista. Muistan kun olin ennen Maatun saapumista huolesta soikeana, että onko Maatulla yhtä kierot silmät kuin joillakin chihuilla. Kuulostaa nyt ihan naurettavalta! Muistan vieläkin kuinka aitoa se huoli oli silloin. Sitten kun näin Maatun ekan kerran, olisin varmasti rakastunut korviani myöten vaikka Martha olisi ollut hännätön, korvaton ja kierosilmäinen koira. Olen ihan tosissani! Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Jos rakastuin koiraan niin korviani myöten sekunnissa, niin tarviiko edes miettiä mitä tulen tuntemaan kun lapsemme syntyy. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen hankkinut kaksi koiraa ennen lasta. Minulla on varmaan normaalia isompi kiintymys Marthaa ja Kerttulia kohtaan, ja olen siis harjoitellut käsittelemään tiettyjä tunteita ennen kuin huolehdittavaksi tulee vauva. Olen tämänkin rakkaushuolen osannut edes jollain tasolla järkeistää paljon paremmin, kun siitä on edes jotain samankaltaista kokemusta entuudestaan. Ja ei, en mieti onko lapsellamme kierot silmät jos joku ymmärsi sen nyt niin. 

Olen yrittänyt sallia itselleni kaikki tunteet ja ajatukset mitä raskaus ja äidiksi tuleminen minussa herättää. Välillä silti tunnen isoa syyllisyyttä omista tunteista, vaikka ne onkin asia mille ei voi yhtään mitään. Tuntuu kuin minulla ei olisi edes mitään oikeutta tuntea mitään haastavampia tunteita, sillä tärkeintä on kuitenkin se, että meille on tulossa terve lapsi ja olen siitä todella kiitollinen. Olen kuitenkin todennut elämän aikana, että tunteet on vain parempi kohdata ja pureskella kuin yrittää tukahduttaa ne. Ne kun kuitenkin tulee, halusi sitä tai ei. Olen pari kertaa jo miettinyt mielessäni, että olen jo nyt huono äiti kun mietin tällaisia.  Eikö kaiken pitäisi olla yhtä täydellistä pumpulia kun odotat ensimmäistä lastasi? Sitten se pieni armollisuus itseä kohtaan kuitenkin kuiskuttaa olkapäällä, että et ole huono äiti. Ihmisen ei tarvitse olla kaikessa paras tai edes erityisen hyvä, mutta mikään ajatus tai tunne ei tee minusta huonoa äitiä. Äidiksi tulemiseen kai vain kuuluu kaikenlaiset tunteet ja mietteet. Koitan jo nyt opetella eroon niistä huono äiti -ajatuksista, koska siinä vaiheessa kun todella olen äiti, en halua ajatella itsestäni niin. Kaikkien näiden tunteiden keskellä yksi asia on varmaa. Tulen olemaan maailman paras äiti meidän lapselle. 

Loppukevennyksenä voin todeta, että jonkinlainen aivojen pehmentyminen on tapahtunut. Viime viikolla pyysin kaupasta appelsiineja tai nektariineja. Myöhemmin selvisi, että olin sekoittanut nektariinit ja klementiinit keskenään, ja ihmettelin miksei Tuomas löytänyt kaupasta "nektariineja" kun vasta pari päivää aiemmin niitä oli ollut siellä vino pino. Luulin tapahtuneen saman efektin kuin joulutähdille, mitkä on myyty loppuun näin joulun alla. Ihmiset oli hamstrannut minun ajatuksissa järkyttävästi klementiinejä näin joulun alla. Hulluja mitä hulluja. Ainut pöllähtänyt taisin kuitenkin olla minä. Äsken pesin koneellisen pyykkiä ilman minkäänlaista pesuainetta. Tuli varmaan puhdasta.