Taivas näytti synkältä tänään, kunnes tuli mokkapala!

Oon viime aikoina löytänyt itseni miettimästä kuolemaa. Tiedän, ihan kauhea aloitus. Kirjoitin lukiossa äidinkielen esseen ylioppilaskirjoituksissa valmiin otsikon alle, "Mihin tarvitsemme taivasta". Selitin kuinka taivasta tarvitaan sijoittamaan kuolleet lähimmäiset jonnekin, koska niin kylmä ja koruton ajatus siitä, että lähimmäisemme lakkaavat vain olemasta tuntuu liian lohduttomalta. Se on ollut tähän mennessä paras kirjoitus minkä olen koulussa kirjoittanut.

Kukaan ei tietenkään koskaan tule meille kertomaan, mitä oikeasti tapahtuu kun kuolemme. Haluan uskoa taivaaseen ja siihen, että tapaamme menehtyneet läheisemme vielä joskus. Takaraivossani on kuitenkin alkanut huutamaan, että palaamme takaisin siihen samaan asemaan ennen kuin olimme syntyneet, emme vain enää ole olemassa. Olemme olemassa toisten ihmisten muistoissa ja ajatuksissa. Se on yksi merkittävimmistä eroista minkä näen syntymän ja kuoleman välillä. Ennen syntymää olemme vain pilke isän ja äidin silmäkulmassa. Kun kuolemme, olemme aito muisto mielissä ja sydämissä. 

Levittelin eilen kaikessa rauhassa saunan jälkeen pitkästä aikaa itseruskettavaa ihooni. Sanoin Tuomakselle, että tänään on hemmotteluilta ja samalla odotin seuraavan päivän vapaapäivää. Olin saanut juuri ja juuri käteni rasvattua, kun Tuomas sanoo että Marthalla sattuu jalkaan! Säntäsin vessasta ulos ja näin Maatun makaamassa eteisen matolla jalat kipristellen vatsaan päin, eikä pysynyt pystyssä. Sillä samalla sekunnilla aloin hysteeriseksi, vaikka Tuomas koitti sanoa että pysy rauhallisena. Pue päälle. Soitan eläinlääkärille. Säntäilin ja itkin ympäriinsä (todella järkevä reaktio) ja soitin äidilleni, että nyt tarvitaan autoa! Tämä kaikki kesti n. minuutin ja yhtäkkiä Martha istuu tavalliseen tapaan sängyllä. Menin herkkukaapille testatakseni miten Martha reagoi, ja oli ihan tavallinen pomppiva itsensä. Soitimme kuitenkin päivystävälle eläinlääkärille varalta, ja hän kertoi chihuahuoilla olevan yleisiä verenkiertohäiriöt, mitkä voivat aiheuttaa tuollaista. Kohtaus voi jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi (toivottavasti), mutta jos toistuu niin pitää käydä tutkimuksissa. Ehkä ylireagoin (ehkä en), mutta sen minuutin aikana vilisi kyllä kaikki kauhuskenaariot päässä läpi. Minun jo hetken aikaa päällä ollut pelko siitä, että menetän rakkaimpiani ei ainakaan helpottanut tämän myötä. 

Minun piti nauttia tästä vapaapäivästä ja tehdä blogijuttuja, mutta olen ollut niin jälkijärkyttynyt ettei mistään oikein tullut mitään. Ajattelin jopa painautua kuoreeni ja jäädä mököttämään tähän kurjaan pelkotilaan, joka tuli oikeastaan jo vähän viime viikolla päälle kun Kerttulin kaulapanta petti ja koira oli päässyt karkuun. Siinäkään ei loppujen lopuksi tapahtunut mitään kauheaa, mutta jotenkin olen tosi herkillä. Tästä tapahtumasta johtuen tilasin oitis tytöille uudet kaulapannat ja ostin Kerttulille uuden hihnan. "Pientä" ylireagointia ilmassa ihan kaikin puolin, mutta jospa saisin iän myötä vähän lisää suhteellisuudentajua ja mahdollisesti rauhoittuisin myös välillä hengittämään. Martha ei tarvi lääkäriä, mutta hetken aikaa tänään kyllä tuntui että minä tarvin! :D Sitten päätin, että p*rkele nainen! Tee jotain kunnioitettavampaa kuin itke ja niistä räkää koiran turkkiin, jolla on kaikki ihan hyvin! Päätin olla hyvä (läski) vaimoke, ja leipasin pellillisen mokkapaloja!

Maattu tuli pyytämään josko hänellekin heruisi mokkapala! ♥

 

Opettelen koko ajan käsittelemään tunteita mitä tulee vastaan huolehtiessa muista. Voin vain kuvitella millaista huolta äidit ja isit kantaa lapsistaan. Mutta mitäpä elämä olisi jos kaikki olisi aina pelkkää ruusuilla tanssimista. Jos ei koskaan päästäisi ketään lähelleen tai ei antaisi itsensä kokea niin suurta rakkautta jotain kohtaan, että pelkkä menettämisen ajatteleminen tekee tuskallisen kipeää. Jos pitäisi valita tyhjä tunteettomuus tai tämä, että kaikki tunnetaan oikein pohjanmaan kautta, niin valitsen jälkimmäisen. 

Kieltämättä sekava postaus, mutta ehkä tämä oli juurikin sellainen kuin päiväni oli. Ei päivistä parhain, mutta yksi opettavaisimmista. Ei ne asiat vain murehtimalla muutu yhtään mihinkään. Pitää ryhtyä toimeen, ihan mihin tahansa! Mulle se oli tällä kertaa leipominen. :)

Mitä te teette vaikeina päivinä?