Kiukkuperse täällä hei! Olen monet kerrat elämäni aikana todennut, ettei ikinä pitäisi mennä kehuskelemaan kuinka ei esimerkiksi ole pitkään aikaan ollut kipeänä tai pitkään aikaan jotain, koska sittenhän se kosahtaa omaan nilkkaan. Pari päivää sitten kehuskelin pariinkin otteeseen, kuinka olen ollut tasapainoinen ja yllättävän hyväntuulinen raskausaikana. No se menikin sitten siinä! Siitä seuraavat päivät on kiukku tullut ihan kaikesta! Tuomas parka on saanut huutia, vaikka ei ole tehnyt yhtään mitään väärää. Nyt kun Tuomas on autonhakureissulla, niin Kerttuli joutui minun huudon kohteeksi kun luikki pakoon sängyn alle, kun oltiin lähdössä ulos. Kiukkuinen raskaana oleva nainen toppavaatteet päällä kaivamassa koiraa sängyn alta ei ole kaunis yhdistelmä. Maha on tainnut kasvaa, kun jäin pari kertaa jumiin sängyn alle nimenomaan vatsan kohdalta.
Tänään oli neuvola sekä neuvolalääkärille aika. Sain neuvolantädin ja lääkärin huolestumaan, kun minun leposyke oli 120. Varsinkin kun yhdistettiin se minun heikotusepisodi, ja muutenkin ajoittainen heikotus. Minun henkilökohtainen analyysi korkeasta leposykkeestä on se, että olin niin kauhuissani edessä siintävästä sisätutkimuksesta, että kroppa oli mennyt pakene-moodiin. Sain joka tapauksessa lähetteen sydänfilmiin ja verikokeisiin. Onneksi pitävät huolta, vaikka itse koen voivani tällä hetkellä hyvin. Varsinkin kun sisätutkimus on takana eikä edessä! Kovasti he tarjosivat sairaslomaa, mutta jään töistä sairaslomalle vasta kun on ihan pakko. Tämän hetken suurin ongelma on kiukku, ja siitä ei kyllä minun käsittääkseni kirjoiteta sairaslomaa, vaikka se ehkä kanssaeläjille olisi mukavaa.
Kuluneessa viikossa on ollut kuitenkin myös paljon ihania ja hyviä hetkiä! Vietin tosiaan viikonlopun maanantaihin saakka Oulussa, ja voi juku meillä oli mukavaa! Voisin lähteä samantien uudestaan reissuun. Syy miksi haluaisin säntäillä just nyt paikasta toiseen on se, että haluan pitää ajatukset erossa loppukuussa siintävästä rakenneultrasta. Tuntuu että siihen on ihan kauhean kauan vielä aikaa, vaikka haluaisin että se tapahtuisi just nyt eikä myöhemmin! Maltti on valttia vai mitä? Sitä malttia ei vaan tunnu nyt millään löytyvän. Haluan nähdä Toukan, kun hän niin kovasti jo tömistelee vatsan sisällä. Tuomaskin tunsi pari päivää sitten ekaa kertaa vatsan läpi pari jämäkkää potkua. Tippahan siinä tuli linssiin! Tosin ei Tuomaksella vaan mulla, kuten lähinnä aina meidän suhteessa. Joskus minusta tuntuu, että Tuomaksen kyynelkanavat sijaitsee oikeasti minun silmissä. Minä itken kahden ihmisen edestä, ja Tuomas ei liioin koskaan. Tuomaksella oli kuulemma kerran marsu nimeltä Roope, joka ehti kuolla paljon ennen kuin edes tavattiin. Tarina lähti vähän nyt asiasta maksalaatikkoon, mutta pointti oli se, että koska Tuomas ei itkenyt Roopen kuolemaa silloin kun se kuoli, niin koin tarpeelliseksi itkeä Roopen puolesta. Muuten ihan hyvä, mutta itkin ainakin viisi vuotta myöhässä.
Ensi viikolla poksahtaa 20. raskausviikko rikki, ja sen kunniaksi uudet masukuvat! Tällä viikolla nautitaan vähän epäolennaisesta aamiaiskuvasta ihan vain siksi, koska raskaus ja ruoka, ruoka ja raskaus. Pyhä kaksinaisuus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti