Toukkatorstai: onko ihan pakko pelätä?

Olen kuluneen viikon miettinyt, että kulkeeko suomalaisissa perinteissä pelkäämisen pakko, vai onko se ihan maailmanlaajuinen käsite suhtautua asioihin. Olen koko ikäni ollut siinä mielessä pessimistinen, että olen pitänyt monissa hetkissä tiukasti kiinni peloista ja pelännyt pahinta. Kannan vieläkin mukanani taianomaista taakkaa siitä, että jos en koko ajan ole varpaisillani edes vähän, niin kaikki ei vain voi mennä hyvin. Tällainen pelkäämisen pakko ja minun mielikuvituksellinen luulo siitä, että voisin pelkäämällä vaikuttaa jotenkin asioiden kulkuun on siinä mielessä haastava, että pelosta kiinni pitäminen liittyy aina tosi tärkeisiin ja rakkaisiin juttuihin, ja siksi en uskalla täysillä huutaa ja sanoa, että minä en pelkää, ja jäädä odottamaan mitä tapahtuu. 

Minulla on tunne, että meidän vauva on onnellinen ja hyvinvoiva minun kohdussa. Hänellä on siellä hyvä ja turvallinen olla, ja minulla on hyvä olla, koska hän on siellä turvassa. En voi kuitenkaan kokonaan tuudittautua siihen ajatukseen, vaan jossain takaraivossa piilee pelko kaikesta siitä pahasta, mikä voi mennä pieleen. En ole kuitenkaan halunnut alkuraskauden hysterisoinnin jälkeen antaa näille peloille valtaa, vaan pidän asiat lähinnä olemassaolevina faktoina. Mitä hyötyä siitä olisi jos paniikissa pitelisin vatsaani ja rukoilisin, että kaikki menee hyvin? Mikään mitä minä teen, toivon tai ajattelen ei voi vaikuttaa siihen, meneekö asiat hyvin vai huonosti, vaikka aina salmiakkia syödessä mietinkin, että teen hallaa meidän pienelle. Ehkäpä osittain sen lisäksi että tyydytän raskaushimojani syödessäni salmiakkia, uhmaan samalla pelkojani. En halua alkaa hysteeriseksi. En nyt, enkä äitinä. 

Koen olevani yllättävän sinut pelkojeni kanssa. Ollessani sairaslomalla supistelujen takia, en silti osaa pelätä vauvan puolesta. En tiedä miten tai miksi, mutta ajattelen meidän lapsen olevan vahva pieni ihminen. Tiedostan kyllä, että Touksuli ei olisi vielä valmis tähän maailmaan, mutta jokin suojelee minua liikaa miettimästä sitä, että mitä jos hän yhtäkkiä päättääkin syntyä. Olen tehnyt kaikkeni tällä hetkellä, että supistelut helpottaa, ja niin ne ovat myös tehneet kun olen levännyt tarpeeksi. Olen koko raskauden kuunnellut kehoani ja tehnyt ratkaisuja oman voinnin mukaisesti, vaikka se onkin ollut joskus vaikea suoda itselle. Olen kuitenkin päättänyt tehdä ne ratkaisut vauvan hyväksi. 

Vaikka itse olen sinut pelkojeni kanssa kuitenkin täysin tiedostaen sen todellisuuden, että aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi tai toivoisi, olen kohdannut matkalla muilta ihmisiltä varoitteluita. Aivan kuin raskaana oleva nainen, varsinkin minä joka osaa kyllä pelätä kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, ei osaisi ottaa huomioon, että kaikki ei välttämättä mene niin kuin toivoisi. Alussa kun tulin raskaaksi, pidin jopa hyvin todennäköisenä, että tulee keskenmeno. Raskaudesta ei silloin moni tiennyt, mutta kaikki ketkä tiesi, tiedosti sen tosiasian, että kaikkea voi vielä tapahtua. Oma mieleni rauhoittui ensimmäisen ultran jälkeen ja halusin olla onnellinen, mutta edelleen aistin ympärilläni muilta sen faktan, että vasta rakenneultran jälkeen voi henkäistä. Rakenneultran jälkeen luulin vihdoin, että saisin olla rauhassa muiden pelotteluilta, kunnes tajusin, ettei se muistuttelu siitä, että jotain voi mennä pieleen lopu missään vaiheessa. Ei siihen kun vauva syntyy, koska kissa voi tulla ja tukahduttaa vauvan. Ei siihen kun lapsi kasvaa, koska aina vaan voi sattua tai tapahtua jotakin. 

Olen kuullut monelta taholta siitä, että pahinta vanhemmuudessa on pelko. Pelon kohteet muuttuu, mutta pelon määrä on vakio. Itsekin varmasti kohtaan tämän, olenhan sitä kohdannut jo koirien kanssa. En silti tarvitse ihmisiä ympärillä muistuttamaan ja epäröimään kaikesta siitä, mitä voi tapahtua. Osaan ihan itse keksiä omat pelkoni. En vain ole valmis taipumaan pelon edessä. Mitä merkitystä sillä on, jos olen innostunut ja ostanut vauvalle vaatteita ja tavaroita ennen kuin olen varmistunut siitä, että hän varmasti syntyy terveenä tähän maailmaan? Jos jotain pahaa tapahtuisi, en huokaisisi helpotuksesta, että onneksi en ostanut mitään tavaraa häntä varten. Siinä vaiheessa raha, joka on käytetty rakkaudella tehtyihin hankintoihin olisi viimeinen asia mitä mietin. 

Ihmiset. Antakaa meidän jokaisen luoda omat pelkomme. Antakaa jokaiselle ilo nauttia silloin kun elämä on ihanaa ja hyvää. Älkää olko niitä, ketkä rakkaudesta haluatte suojella pettymykseltä varoittelemalla kaikista niistä asioista, mitkä voivat mennä pieleen, koska ette pysty suojelemaan ketään elämän pettymyksiltä, niitä tulee väistämättä. Ei kukaan tule surun hetkellä kiittämään, että kiitos kun varoitit, että näin voi käydä. Älkää olko toisen ilon tiellä silloin kun iloon on aihetta. 

Innostukaa, iloitkaa, kannustakaa, naurakaa, rakastakaa ja itkekää yhdessä. Se on parasta mitä voitte läheisillenne tehdä.