Voin vaan sanoa, että ei luoja mikä viikko tässä on takana. Jos viimeksi elo oli ollut sitä samaa vanhaa, niin menneellä viikolla on tapahtunutkin sitten senkin edestä. Ehkä huvittavinta on se, että alamäki alkoi samantien edellisestä Toukkatorstaista. Olin tuskaillut jo viime keskiviikosta saakka oikean käden kivun kanssa, mikä alkoi siis ihan yllättäen istuessani ruokapöydän ääressä. En ollut mielestäni satuttanut kättä mihinkään. En ollut aiempina päivinäkään rekisteröinyt mitään hetkeä, missä olisin voinut käden satuttaa. Vaikka olinkin kivun alkaessa ruokapöydän ääressä, en edes lapioinut suuhuni sillä tahdilla ruokaa, että käteni olisi voinut kipeytyä. En itseasiassa edes syönyt sillä hetkellä! No, pointti tuli varmaan jo selväksi. Käsi kipeytyi tyhjästä. En maininnut sen kivusta viime torstain toukkatorstaissa, koska ajattelin silloin, että noooo kipuja tulee ja menee. En ajatellut koko käden olevan mitenkään mainitsemisen arvoinen, kunnes heti viime torstain ja perjantain välisenä yönä löysin itseni heijaamasta kivusta. Kipu oli niin hirveä, että oksetti ja itketti. Parin tunnin yksin kärvistelyn jälkeen herätin Tuomaksen, ja päätettiin lähteä päivystykseen siltä samalta seisaukselta. Kättä tutki tai vähintäänkin konsultoi useampi lääkäri. Kirurgi yritti vetää sitä paikalleen, koska oli selvää, että joku sieltä on pois paikaltaan. Ei luu, mutta joku, mihin ei lopulta saatu selvyyttä. Hoitosuunnitelma muuttui useamman kerran ja päättyi siihen, että lähdin kantositeen kanssa viikon sairaslomalle kotiin katsomaan mihin tilanne etenee. Selvää oli kuitenkin se, että tämäkin vaiva johtuu raskaudesta. Raskauden aikana nivelet löystyy sen verran, että ihan tavallisessa liikkeessä paikat voi rutista. Tulin tulokseen, että olkapääni on ottanut osumaa ihan vain siinä, kun olin aiemmin viikolla sovittamassa alennusmyynneissä paria paitaa. Käsi ei ole vieläkään täysin kunnossa, mutta tällä hetkellä pystyn toimimaan sen kanssa. Aiemmin en saanut edes hiuksia kiinni. Kipuja kädessä on vieläkin jos käytän sitä liikaa, mutta eiköhän se tästä toivu ja tokene.
Luulisi, että kädessä on ollut viikolle ihan tarpeeksi haastetta. Vaikka olen ottanut tosi rennosti ja lepäillyt rutkasti, on kaverikseni tullut supistelut. Tässä vaiheessa raskautta on varmasti ihan normaalia saada harjoitussupistuksia, mutta syy miksi en ota näitä kovin kevyesti on se, että äitini on joutunut sekä veljestäni että minusta makaamaan useamman kuukauden ettei synnytä liian aikaisin. Silti olemme syntyneet ajoissa. Tällainen on kuulemma helposti periytyvää. Tämän lisäksi minun ei varmasti tarvitse edes mainita, että alhainen hemoglobiini ei myöskään ole päästänyt minua edelleenkään helpolla, päinvastoin. Yksi päivä myös kärvistelin napakivun kanssa, minkä seurauksena puolet navasta on pullahtanut koholle. Mukaan mahtuu siis tällä hetkellä nippu kaikenlaista vaivaa, toiset isompia ja toiset pienempiä, mutta ne kaikki yhdessä tekee olostani aika ajoin erittäin tukalan.
Kävelin tänään lääkärille, koska on varmaan sanomattakin selvää, ettei minulla ole tällä hetkellä asiaa töihin. Ainakaan ennen kuin ollaan saatu selvyys, onko supistelut aiheuttanut muutosta tuonne alakertaan. Ehdin miettiä kävellessäni noin kilometrin matkan lääkäriin sitä, kuinka epäonnistunut olo minulla on naisena. Okei, aika kohtalokkaasti ilmaistu, mutta en vain haluaisi antaa kovin helpolla periksi. Syy miksi kokisin olevani työkuntoinen on oma mieliala, mikä on kaikesta huolimatta hyvä. On ristiriitaista, kun koko elimistö huutaa lepoa, ja silti haluaisin elää tätä elämää täysin normaaliin tapaan. Minun täytyy kuitenkin muistaa, että en ole vastuussa ainoastaan itsestäni ja omasta voinnista. Kaikista eniten olen vastuussa meidän pienestä Toukasta, eikä hän ole vielä moneen viikkoon valmis syntymään tähän maailmaan. Sen ajatteleminen saa minut hyväksymään paremmin sen tosiasian, etten ole työkuntoinen. Kävellessäni takaisin kotiin lääkäriltä sain elimistöltäni taas muistutuksen, miksi se sairaslomalappunen killuu laukussa. Sain erittäin tukalan kestosupistuksen koko kotimatkalle, mikä ei vain irrottanut otettaan. Suunnittelin könähtäväni istumaan lumipenkan päälle, mutta koska pakkasta oli sen -30, päätin vain jatkaa matkaa. En kaipaa mitään perspaleltumia tämän kaiken päälle. Jos mielessä käy taksin tilaaminen muutaman sadan metrin matkalle, niin ehkä annan anteeksi itselleni sen, että otan nyt rennommin.
Olisin halunnut hehkuttaa teille tällä viikolla alkanutta perhevalmennusta, vauvalle hankittua täydellistä lämpöpussukkaa, rakkaudella viikattuja ja hiplattuja pienen pieniä vaatteita, synnytyksen lähestymisen tuomia ajatuksia ja kaikkea siltä väliltä. Mennyt viikko kuitenkin toi tullessaan mitä toi, joten Toukkatorstaikin on pieni sairaskertomus. Kiitos ja anteeksi jos luit tänne saakka!
Mainitsin muutamalle kaverille menneellä viikolla, että en ihmettele enää mitään mitä raskaus voi aiheuttaa. Vaikka minulla lähtisi kesken lepäilyn jalka irti, niin heilauttaisin huolettomasti kättä ja toteaisin, että kuuluu asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti