Toukkatorstai: sininen auto ja koiranpaska

Tänään starttasi 18. raskausviikko, eli 17. on saatu taputeltua kunnialla täyteen. Tai no kunnialla ja kunnialla. Tulin kertomaan ihan rehellisiä mietteitä ja kuulumisia kuluvalta viikolta, koska toistaiseksi toukkatorstait on käsitellyt mennyttä aikaa. 

Aloitetaan kaikki tästä kuluneen viikon oivalluksesta, että minä en ole tässä perheessä ainoa raskaana oleva. Tuomas on todellakin myös raskaana. Tuntuu pahalta kuinka olin voinut edes sivuuttaa sen tosiasian, että myös mies voi kokea olevansa hyvinkin raskaana, vaikka fyysisesti minä kannankin meidän tulevaa vauvaa. Olin jo tovin ihmetellyt Tuomaksen erikoisia mielitekoja ja hyperaktiivisuutta. Täällä on kovaa vauhtia säästötilit suunniteltu, auto hankittu, omistusasunto ostettu ja ostokset keskitetty Prismaan. Ainakin noin ajatuksen tasolla. Sain selityksen tähän erikoiseen käytökseen veljeni tyttöystävältä, joka opiskelee lääkiksessä. Tämä on kuulemma täysin normaali miehen tapa reagoida raskauteen. 

Sitten tuli se sininen auto! Anteeksi siis käyttöominaisuuksiltaan meille sopiva auto. Minulle se oli sininen auto. Siinäpä sitä sitten ollaan, kun kaksi raskaana olevaa kohtaa. Toinen näkee täydellisen auton, joka sopii meidän käyttötarkoitukseen, ja minä, joka en ymmärrä autoista tuon taivaallista näen vain sinisen auton. Yritin selittää, että kun meidän perheessä jokainen yksilö saa olla sellainen kuin on, mutta minä en voi hyväksyä sinistä autoa omana itsenään. Väitin etten tule ikinä rakastamaan sitä, saati ajamaan sillä. Kaikki vain sen takia, että se on sininen. Haluaisin syyttää hormoneita, mutta kyse taitaa olla enemmänkin minun turhamaisuudesta. Ja kyllä, voin sen rehellisesti myöntää. Ja kyllä, työskentelen koko ajan asian eteen. Lukekaa vain tämä teksti loppuun!

Olen aina rakastanut kaikista vuodenajoista eniten syksyä. Kai kaikki vaan rakastaa aina sitä vuodenaikaa minä on syntynyt? Tänä syksynä olen kuitenkin saanut maistaa vähän sitä kuuluisaa kaamosmasennusta. Minulle se on kyllä enemmänkin kaamoslaiskuus, eikä todellakaan mikään masennus. Minun mieli on kirkas ja onnellinen, mutta olen ihan älyttömän saamaton ja laiska. En saa oikein mistään napattua kiinni. En imurista, luutusta tai tiskiharjasta. Enkä varsinkaan koulukirjoista! Jollain tapaa olen ollut myös vähän itkuinen ja tosi paljon kiukkuinen. Yksikin ilta olin niin kiukkuinen etten saanut unta. Kiukusta syytän suomalaista yhteiskuntaa ja ehkä vähän myös niitä hormoneita. 

Kaiken tämän saamattomuuden keskellä olen kuitenkin onnistunut heittämään melkein tajuni töissä ja astumaan koiranpaskaan. Minun mielestä ihan hyviä saavutuksia yhdelle viikolle. Yhtäkkinen nyt lähtee taju -hetki on jäänyt mysteeriksi, mutta toistaiseksi en ole huolestunut asiasta. Ainoastaan siitä, jos tämä vielä toistuu ja taju ihan oikeasti lähtee epäsopivassa paikassa. Olen halunnut ajatella, että jokainen askel minkä elämän aikana otat, opettaa jotain arvokasta. Se askel, minkä tein silloin kun astuin tähän koiranpaskaan, opetti paljonkin. Sen, että sitä ei välttämättä heti huomaa kun astuu pehmeään paskaan. Sen, että se paska sotkee niin rappukäytävän matot, kuin myös meidän eteisen matot. Sen, että märkää paskaa ei kannata imuroida. Sen, että se kengänpohjassa oleva mudan näköinen ei todennäköisesti ole mutaa, vaan paskaa, ja sen erottaa haistamalla. Sen, että paska todellakin haisee kun sen pesee pois sieltä kengänpohjasta. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomasti! Suurin opetus tässä oli kuitenkin se, että kun raskaana ollessa yökit samalla kun peset sitä paskaa sieltä kengänpohjasta, niin voit vain todeta, että kyllä siihen yökkimiseenkin vain tottuu. Ja hyvänen aika! Jos minä, neiti yökkimisen ikuinen inhoaja totun yökkimiseen, niin totun kyllä siniseen autoonkin! Saatanpa vaikka rakastuakin. 

Myöhemmin perehdyttyä lisää siniseen autoon tuli selville, että se olikin Virosta tuotu ruostekasa. Meille ei siis tule sinistä autoa. Ainakaan tätä kyseistä. 

Jotain söpöä edes tähän loppuun! Kuvan pupu hankittiin uudelle tulokkaalle ensimmäiseksi pehmoksi meidän perinteiseltä, joka syksyiseltä Helsingin reissulta. Nyt vain aloin miettimään, että mahtoiko tällä rievulla olla edes toista silmää. No, meidän perheessä rakastetaan jokaista sellaisena kuin on!