Oudoin postaus ikinä.

Hei!

Joku viisas sanoi joskus mulle, että älä aina pahoittele sinun blogin hiljaisuutta. Niin, kyllähän se olisi siistiä ihan pokkana viiheltää paikalle aurinkolasiemojina kaiken sen suppusuulaisuuden jälkeen, vaikka viime kuussa sain puserrettua yhden postauksen tuutista ulos! Yhden! Aion silti olla pahoittelematta hiljaisuuttani. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos ei ole mitään viisasta sanottavaa niin parempi olla sanomatta mitään. Silti aina puhun. 

Mulla ei itseasiassa ole nytkään mitään viisasta sanottavaa, mutta oon aina ollut myös sitä mieltä, että jos nyt kuitenkin sydäntä haluaa purkaa niin se täytyy tehdä. Patoumat sydämessä ei silti ole mitään viisaita sanoja. Viisaushan on kaukana sydämen äänestä. Sydämen ääni on tunne, eikä siinä ole yleensä yhtään mitään järkeä, mutta silti se on kaikista tärkeintä maailmassa. Ja ehkäpä myös viisainta sitten kuitenkin. Eihän tässäkään nyt ollut yhtään mitään järkeä, kun itseltäkin karkasi jo mopo käsistä.

Mulla on ollu vaikea viikko, ja silti olen ehkäpä koko universuminen onnellisin ihminen. Ainakin minusta tuntuu siltä. Tai siis korjaan, Kerttulilla on ollut vaikea viikko. Kun Kerttulilla on ollut vaikea viikko, on myös mulla ollut enemmän suru puserossa kuin suru hyllytettynä tuolla jossain muualla. Kaikki lähti siitä kun Kerttuli söi tiistaina ulkoa nakkia. Nakki nurmikolla, se koiranomistajien painajainen. Ei hätää, nakki oli kaikella todennäköisyydellä pelkkä harmiton, grilliltä eksynyt nakkiparka. Enhän minä sitä kuitenkaan voinut tietää, joten lääkärin kehotuksesta oksetutin Kerttulin suolapallolla. Niin tai siis tungin suolapallon Kerttulin kurkkuun ja Kerttuli söi sen. Muutaman tunnin kuluttua siitä Kerttuli alkoi vaikuttaa huonovointiselta, ja loppupäivä menikin oksennuksia siivotessa. Illalla sain vielä eläinlääkäriltä kehotuksen syöttää kymmenen (kyllä, kymmenen jättipalleroa) hiilitablettia suolamyrkytykseen. "Nakkimyrkytyksestä" suolamyrkytykseen, hiilen syöttämisestä mustiin mörkö-oksennuksiin. Eihän ne tabletit pysynyt huonovointisen koiran sisällä. Että se siitä sotkemisesta, pakottamisesta ja pelastamisesta. Seuraavana aamuna herättiin ja oltiin onnellisia. Huonovointisuus oli poissa! Siitä parin tunnin kuluttua Kerttuli tuli minun luokse toinen silmä ummessa. On edelleen mysteeri mikä juttu se oli. 

Tänään oli aika eläinlääkärille. Kerron tämän mahdollisimman lyhyesti, koska en halua oikeasti edes keskustella tästä. Ilmennän vain miten huono viikko! Viime maaliskuussa tehty patellaluksaation leikkaus on epäonnistunut, ja leikattu jalka luksoituu edelleen. Myös toisen jalan lonkassa on joku, näillä näkymin kuitenkin revähdys tai muu vastaava. Tällä hetkellä Kerttuli on viikon pakkolevossa ja kipulääkekuurilla.

Kyllä me tästä taas noustaan! 

Minä, joka en ikinä juo, olen sortunut alkoholiin ja litkin Happy Joeta samalla herkutellen. Lompsin myös päivällä keskustaan ja raahasin kassalle satasen edestä uusia vaatteita ihan vain siksi koska pystyin! Tai siis siksi koska paskaksi vain kaikki! Oikeasti mulla vähän itkettää, turhauttaa ja harmittaa. En anna sille ajatukselle silti tilaa, koska mitä se oikeasti auttaisi? Ei tässä elämässä ole ennenkään pitkälle pötkitty hakkaamalla päätä seinään. Asiat on näin niin asiat on näin. Tämä ei silti määrittele minun onnellisuutta. Vaikka ihan jokainen asia elämässä ei olisi niin kuin haluaisi, voi vaakakuppi silti nojata hyvin vahvasti sille kirkkaammalle puolelle. 

Tämä olkoon yksi historian hassuin postaus. Pelkkää puhetta! Mitäpä jos huomenna palaisin ihan normaaleissa merkeissä blogin pariin!