Menestys täytyy ansaita

Vanhempani saattavat olla tästä montaa mieltä, mutta koen että olen ainakin oppinut oikeanlaista nöyryyttä elämäni aikana. Ei sellaista, että kumarrellaan kaikkia ja nöyristellään epäoikeudenmukaisuuteen ja itsensä laiminlöyntiin saakka. Nyt puhun terveestä nöyryydestä, joka auttaa työskentelemään tavoitteiden eteen ja opettaa kunnioittamaan muita alentamatta itseään. Suurin kiitos tästä on varmasti tassiharrastukseni (ja vanhempani). Muistan kun aloitin kilpatanssin ja kuuntelin monen tytön haaveilevan upeista, timanttisista tanssipuvuista mitä ei alemmissa luokissa saanut vielä käyttää. Siinä vaiheessa kun tuli vuoroni saada timantteja täynnä oleva mekko, halusin rajoittaa timantit minimiin. Miksi ihmeessä? Koin etten ollut vielä tarpeeksi hyvä tanssija niin hienoihin mekkoihin, ja halusin tasoni mittaisen mekon. Halusin edetä oikeudenmukaisesti omassa päässäni ajatuksella, että kaikki aikanaan. Halusin ansaita timantit.

Olen huomannut, että kannan mukana jokaisessa tekemisessäni ajatusta, että kaikki aikanaan, vaikka samalla olen jossain mielessä kaikkimullehetitässänyt- ihminen. Uskon kovaan työntekoon ja oman panostuksen riittämiseen. Jos joku ei riitä siihen mitä tavoittelee, yrittää kovemmin. Olen intohimoinen työntekijä ja harrastaja. Harrastus, mille olen antanut elämästäni enemmän kuin olen ehtinyt edes työnteolle antaa on tanssi. Se on ollut tähänastisen elämäni pisin "ura", vaikka olikin harrastus. Tanssi oli osa minua ja minun identiteettiä. Kun se loppui, olin pitkään hukassa. Jos en ole enää se tanssijatyttö, niin mikä minä olen? Nyt kun tanssiharrastuksen loppumisesta on jo niin monta vuotta etten voi sanoa tai kirjoittaa sitä ääneen itkemättä, huomaan kaipaavani tanssin pariin. En koskaan päässyt enkä varmaan pääse irti siitä, enkä haluakaan. Rakastin tanssia puhtaasti tanssin vuoksi, en hienojen pukujen tai menestyksen takia. Toki nautin myös näyttäessäni kauniilta, tai siitä kun voitimme kilpailut, mutta mikään muu ei antanut niin paljon kuin itse liike. Tanssi. 

Tähänastinen elämäni reitti kertoo nöyrtymisestäni. Opin hyvin tärkeän asian itselle lopettaessani lukion aikoinaan kolmantena lukiovuotena. Luovutin oikeastaan kaiken suhteen. Koin sen olevan pakkotilanne. Väsyin kaikkeen ja tarvitsin aikaa hengittää. Ehkä myös etsiä itseäni. Asuin siihen aikaan Tampereella, ja totesin että löydän itseni parhaiten kotoa, Rovaniemeltä. Täällä olen edelleen. Suurin oppi oli, että oikotietä onneen ei ole. Masentavaa? Ei minusta, koin vain että jos jotain haluaa saavuttaa, täytyy nähdä vaivaa. Menin takaisin lukioon ja valmistuin arvosanoilla mitä en olisi ikinä saavuttanut ilman lukiosta lähtemistä ja oivaltamista. Vannoin myös, etten KOSKAAN mene opiskelemaan itseäni parturi-kampaajaksi, vaikka opiskelin sitä hetken lopetettua lukion. Sekin jäi kesken. Kas! Kävin kuitenkin lukion ja nyt olen parturi-kampaaja, vaikka kumpikaan näistä ei jossain vaiheessa pitänyt toteutua. Seuraavaksi on tanssin vuoro. Ei siinä muodossa, missä sen lopetin, mutta jossain. Sen aika ei ole vielä, mutta joskus tulee olemaan. Heti kun keksin missä muodossa. 

Tällä hetkellä nautin blogiharrastuksestani. Minulla on haaveita ja tavoitteita myös blogini suhteen, onhan tällaisella intohimoisella ihmisellä pakko olla. Haluan kuitenkin nauttia itse bloggaamisesta, ajatuksenvirrasta ja itseni toteuttamisesta, vaikka minulla ei olisi yhtään lukijaa (onneksi teitä on jokunen ♥). Haluan nauttia, aivan kuin nautin puhtaasta tanssin ilosta. Vasta sen jälkeen tulee kaikki muu. Haluan olla söpön ja pienen blogin pitäjä, mutta jos joskus käy niin että jostain mystisestä onnen ja tuurin sattumuksesta blogillani olisi useampikin lukija, niin toivon nauttivani myös siitä. Haluan nauttia matkasta, joka hetkestä. Viimeisimmässä taisin puhua elämästäni. Kiitos teille ketkä seuraatte matkaani. ♥ Teette siitä omalla läsnäolollanne erityisen. Kukaan ei edes todistettavasti ole olemassa, ellei joku toinen ole sitä näkemässä.