Elämä on koulutie

Mainitsin melko kevyesti ohimennen eilisessä postauksessa sen, etten tänä vuonna päässyt opiskelemaan luokanopettajaksi. Halusin tulla kirjoittamaan teille jostain, minkä itse opin kun tänä vuonna koin ensimmäistä kertaa suuremman pettymyksen kouluun hakiessa. 

Vielä viime talvena olin hakemassa Tikkurilaan lukemaan itseäni estenomiksi. Senhän vuoksi olin käynyt parturi-kampaajan opinnot, joten reitti oli selvä. Olin jo useamman vuoden tähdännyt siihen suuntaan, enkä ollut oikeastaan kertaakaan kyseenalaistanut valintaani, sehän oli selvää pässinlihaa, sinne joku päivä menen.

Tammikuussa (muistaakseni) osallistuin Unelma itsestä -projektiin. Halusin ensisijaisesti löytää terveelliset elämäntavat, ja ehkäpä myös toiveissa oli laihtua muutama kilo. Toivoin myös saavani rohkeutta hakea Tikkurilaan opiskelemaan, sillä Rovaniemeltä lähtemisen ajatus ei ollut minulle mitenkään helppo nakki. Olin jo nimittäin kerran 17-vuotiaana lähtenyt ja tullut maitojunalla takaisin kotiin. En kuitenkaan halunnut tyytyä siihen ajatukseen etten saavuttaisi unelma-ammattiani pienen jalkojentutinan takia. Unelma itsestä -projektin edetessä opin kuitenkin kuuntelemaan sydäntäni ja miettimään miksi ajatus Tikkurilaan hakemisessa oikein jarrutti niin pahasti. Löysin blogin, missä estenomin opinnoista kerrottiin tosi kattavasti. Luin sen yhdessä illassa ja totesin ettei kyseinen ammatti ollut minua varten. Päätös oli vain kerralla sillä selvä, ja olin kuin puulla päähän lyöty. Tuntui kuin koko elämänsuunta teki ison u-käännöksen johonkin täysin vieraaseen ja tuntemattomaan, mutta samalla niin turvalliseen ja hyvältä tuntuvaan suuntaan.

toppi: Vila, neule: Gina Tricot, housut: Bic Boc, kengät: H&M

 Olin apauttiarallaa viisi vuotta sitten kuunnellut monesta suusta, että oletko miettinyt luokanopettajaksi ryhtymistä. Taisinpa silloin tomerana jopa sanoa, että minusta ei ikinä tule luokanopettajaa. Kaikkihan tietää mitä sellaisen sanonnan jälkeen yleensä tapahtuu. Toistaiseksi minusta ei luokanopettajaa tulekaan, mutta totesin tehneeni kuitenkin suuria askelia siihen suuntaan vasta viimeisen puolen vuoden aikana. Varmasti en voi vieläkään sanoa, että minusta joku päivä luokanopettaja tulisi, mutta sen tiedän, että elämä on koko elämänmittainen koulutie. Pikaisesti ajateltuna voisi ajatella, etten ole edennyt mihinkään viimeisen vuoden aikana. Tarkemmin tarkasteltuna olen kuitenkin oppinut valtavasti. Helposti eksyy väheksymään oman ajatustyön saavutuksia, mutta eihän se mikään pikkujuttu ole löytää ammattia mihin ihan todella joskus haluaisi. Ei ole myöskään pientä saada oman pään sisälle rauhaa sillä, että päättääkin jäädä Rovaniemelle niin kauaksi aikaa kun se tuntuu hyvältä sydämessä. En halua myöskään väheksyä sitä, että opin syömään muutama viikko sitten vuohenjuustoa, ja nyt osaan jopa paistaa siitä täydellisiä namipaloja pannulla. Se etten päässyt tänä vuonna kouluun opetti myös minulle sen, että olen yllättävän sinnikäs ja tasapainoinen pakkaus. Tarvittiin vain yksi raivokas huutoitkupuhelu äidille ja elämä tuntui oikeasti olevan ihan hyvin.

Älkää ihmiset väheksykö sitä missä nyt olette ja mitä nyt osaatte. Vaikka koulupaikka jäi saamatta, on koulunkin ulkopuolella paljon asioita mitä oppia. Nauttikaa siitä, että voitte vielä vuoden unelmoida koulupaikasta, koska ensi vuonna unelma voi käydä toteen ja silloin vaihtuu taas unelmat toisiin. Uskon ja luotan siihen, että kaikella on tarkoituksensa, enkä aio hävetä sitä ettei tänä vuonna koulupaikka auennut. Muiden vuoro oli vain tällä kertaa! Onnea vielä teille!